Meillä nukahtaminen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Iltatoimien jälkeen alkaa usein unen etsiminen ja hukassa se uni välillä tuntuu olevan. Lopulta poika on yliväsynyt ja vain itkee. Hän tulee syliin ja kiemurtelee saman tien sylistä pois, meinaa väkisinkin nukahtaa mutta avaa taas äkkiä silmänsä.
Ja kun vihdoin koittaa se hetki, että poika tyyntyy (yleensä syliin), rentoutuu ja antaa silmiensä vaipua kiinni, niin eiköhän jollain juuri silloin ole asiaa. Joissain perheissä herättäjänä toimii sisarus, meillä tuota virkaa toimittavat eläimet, kukin vuorollaan.
Näin se menee:
Yksi kissoista päättää karmeasti vonkumalla ilmoittaa, että joku on kakannut juuri siihen vessaan, johon hän haluaa mennä. Ja ei, ne muut vessat eivät nyt kerta kaikkiaan kelpaa. Toinen kissa tulee rämpyttämään pajuristikkoa ihan vain muistuttaakseen, että ruoka-aika on hei viiden minuutin kuluttua. Kolmas ja neljäs kissa sähisevät ja murisevat toisilleen kilpaa, sillä kummankin on aivan pakko päästä oviaukosta samaan aikaan, mutta kun siitä ei heidän mielestään mahdu kulkemaan kuin yksi kerrallaan.
Ja jos kissat älyävät olla hiljaa, niin pupu sitten! Reippaana tyttönä pupu ottaa vaikka uusimman oksansa jos ei muuta keksi, roudaa sen kaapin eteen ja alkaa rouskuttaa. Ja se sanonko-mikä-oksa paukahtelee kovaan ääneen kaapin ovea vasten.
Ja niin herää pieni lapsi, ja parhaassa tapauksessa koko nukutusrumba alkaa alusta. Tuolloin ainakin tämä äiti huokailee raskaasti, laskee kymmeneen ja kahteenkymmeneen ja kihisee.
Tätä kun toistetaan useita kertoja viikossa, en voi olla ajattelematta omaa äitiäni. Vielä parikymmentä vuotta sitten kävin minäkin sipattamassa ja supattamassa hänelle makuuhuoneen ovenraosta, ja niin hiljaa etteivät nukkumista yrittävät pikkusisarukseni siitä ihan varmasti voineet häiriintyä. Ihmettelin tuolloin, miksi äiti näytti aina siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli heittää minut pihalle. En ihmettele enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti