Kenen kuormia kannan ja miksi

Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa kaikki synnit anteeksi.

Lapsena uni ei joskus tullut silmään, kun olin päivällä tyhmäillyt. Silloin "Jeesuksen nimessä ja veressä" ja vanhempien halaavat kädet vapauttivat vihdoin nukahtamaan.

Synninpäästön sanat ovat armahtaneet minut lukemattomia kertoja. Ne ovat aina tuoneet rauhan ja varmuuden Vapahtajasta, ja ne ovat pyyhkineet pois pahan olon ja katkeruuden.

Mutta nuo sanat voivat olla myös julmia. Pahimpina olen kokenut ne silloin, kun minua oli käytetty seksuaalisesti hyväksi. Uskovainen sosiaalityöntekijä istui sänkyni laidalla, laski kätensä olkapäälleni ja saarnasi minulle synnit anteeksi, kun olin sillä tavalla joutunut miehen käsittelemäksi. Ja mitä vielä? Ihan kilttihän se mies oli loppujen lopuksi ollut, ei ollutkaan enää pakottanut minua kanssaan suihkuun.

Sosiaalityöntekijä pyysi vanhempianikin siunaamaan minua. "Sillä on paha mieli ja se tuntee syyllisyyttä. Sanokaa, että annatte sille anteeksi, että Jumala antaa sille anteeksi."

Vasta aivan viime vuosina olen tajunnut, etten minä ole ollut syyllinen. Minä en ole käyttänyt ketään hyväksi, eikä minun tarvitse puolustella hyväksikäyttäjää. Minulle ei kuulu antaa anteeksi, mutta minä voin antaa anteeksi.

Jälleen anteeksianto vapauttaa, mutta nyt toisesta suunnasta. Kun annan anteeksi, päästän vapaaksi itseni. Minun ei tarvitse kantaa sisälläni kipeitä muistoja, ei olla katkera eikä tuntea huonommuutta. Minun ei tarvitse tuhlata omaa elämääni negatiivisiin ajauksiin, kun voin keskittyä siihen hyvään, mitä minulla nyt on.

Anteeksiantamus ei ole väheksymistä. Se on sen tunnustamista, että vääryys on tapahtunut, ja samalla se on päätös irtautua tuon vääryyden vallasta. Sitä anteeksiantamus minulle on: vapautta nauttia tästä päivästä ilman eilisen kuormaa.

Jeesuksen nimessä ja veressä kaiken saa uskoa anteeksi, kaiken voi antaa anteeksi. Rauhaan, iloon ja vapauteen asti.  

Rukous, joka pysäytti lentävät lelut

Voi tahtoikä taas! Ja tahtoikäisen äiti... Olen ollut tämän kevään tosi väsynyt, oikeastaan liian väsynyt. Ja ei, en ole ollut väsynyt olemaan vain äiti, vaan myös vaimo, tytär, sisko ja ystävä.

Mutta palatakseni elämään tahtoikäisen kanssa: on ollut päiviä, jolloin olen tapellut tahtoikäisen kanssa aamusta iltaan. Päivästä ja viikosta toiseen olemme olleet eri mieltä siitä, saako lyödä, potkia, töniä ja tuuppia, saako kirjoja ja leluja heitellä ja rikkoa.

Joinain päivinä olen onnistunut, joinain en. Joinain päivinä olen alentunut korottamaan ääntäni, olen suoltanut suustani rumia ja aivan liian kovia sanoja. Olen raahannut kiukuttelevan pojan makuuhuoneeseen, sulkenut oven ja yrittänyt kyynelsilmin kasata voimiani. Ja olen katunut, etten taaskaan jaksanut kumartua lapsen tasolle, perustella, selittää ja kuunnella, olen harmitellut, etten taaskaan huomannut ajoissa väkivaltaisen käytöksen takana olevaa tarvetta.

Kolme viikkoa sitten valvoin useana yönä. Kävelin olohuoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Olin ahdistunut.

Sitten eräänä iltana saatuani lapset nukkumaan, polvistuin sängyn viereen ja luovutin. Annoin itseni ja kaiken sisälläni olevan tuskan ja väsymyksen Jeesukselle.

Ja kun tappelu seuraavana päivänä tuli, en enää raivostunut seinään lentäneestä pikkuautosta. Otin taaperon tiukasti syleilyyni ja koska en muuta keksinyt, rukoilin. Taapero rauhoittui heti kuuntelemaan. Tunsiko hän saman rauhan kuin minä? En tiedä, mutta kun nousimme lattialta, jatkui autoleikki pikkusiskon kanssa sulassa sovussa.

Rukous ei ole oikotie onneen. Olen edelleen välillä menettänyt malttini, kun aamu on tullut säädyttömän aikaisin, kun pikkusiskon päähän on kohoamassa uusi mustelma, kun jälleen yksi kirja on kahtena kappaleena. Mutta uskon rukouksen voimaan kuitenkin. Siinä voin antaa tilanteen osaaviin käsiin, ja tiedän, että tulen autetuksi.

Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi. Ps. 4:3

Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. 1. Piet. 5:7