Eilinen oli kamala päivä! Huh!
Juuri kun sain kiellettyä vauvaa tekemästä jotain, meni taapero ja teki sen. Tyhjensi keittiön laatikot, kiipesi rattaisiin, levitti mainokset pitkin lattioita, laittoi roskia suuhunsa, repi nenäliinan...
Kaikki piti sanoa vähintään kahteen kertaan, eikä mennyt perille sittenkään. Ethän kävele likaisilla kengillä olohuoneessa, tule käymään pissalla ennen ulkoilua, älä ota lelua toisen kädestä, tuo sisälelut pois parvekkeelta...
Vauva säesti askareita itkullaan aamusta iltaan. Ei kelvannut sylitys, ei silitys. Piti saada olla yhtä aikaa polvella ja lattialla. Piti saada herneet kattilasta ja likaiset astiat tiskikoneesta. Piti saada juuri se lelu, jolla isoveli leikki.
Ja se aamu. Sehän tuli kuudelta. Tietysti tuli! Olin tehnyt puolilleöin töitä ja unen tarpeessa. Ja kun ajattelin nukkua päiväunet, heräilivät lapset omiltaan vuorotellen. Se niistä päiväunista!
Eilisen aikana korotin ääntäni, pidätin itkua, valitin ja pitelin jomottavaa päätäni. Onnistuin äitinä olemisessa kaikkea muuta kuin hyvin.
Mutta yksi Jumalan lupaus nousi mieleeni vähän väliä: "Niin kuin on päiväsi, niin ovat voimasi." (5. Moos. 33:25)
Ja niin selvisin iltaan asti. En ehkä kovin hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Sain ruokittua, pestyä ja puettua lapset, käytyä heidän kanssaan ulkona ja lopulta laitettua yöunille. Ja sen kaiken väsymyksen ja kihinän keskellä jaksoin välillä rauhoittua pitämään lapsiani lähellä, puhumaan lempeällä äänellä lempeitä asioita ja hymyilemäänkin.
Niin ne voimat vain riittivät! Eilenkin! Aivan niin kuin oli luvattu. Riittivät, vaikka epäilin.
