30. joulukuuta 2018

Uhmaikä, tuhmaikä...

Kyllä välillä ihan oikeasti tuntuu siltä, että tuo lapsi uhmaa ja on ihan kiusallaan tuhma. Onko sen aivan pakko tapella unta vastaan, onko sen aivan pakko tahallaan kaataa maito pöydälle, onko sen aivan pakko kiukutella, jos pikkusiskon vaipassa ei olekaan kakkaa!

Mitä se nyt taas uhmaa? Ei tottele mitään. Kiukuttelee, kun tuli pissa housuun, kiukuttelee, kun kissojen vessat onkin jo siivottu, kiukuttelee, kun ei itse halua kerätä pikkuautoja ja sitten isi ne kerää.

Ja miksi se on noin tuhma? Tönii kissoja ja tyhjentää jääkaappia ja keittää kahvia omin luvin. Nauraa käkättää, kun kieltää. Alkaa taputtaa käsiään yhteen ja kiljua, kun äiti kerää lattialle levitetyt perunat, tai kun suuhun tungettu liikennemerkki kaivetaan pois.


Uhmaikä, tuhmaikä... tai ehkä kuitenkin tahtoikä?

Sillä sitähän se on, tahtomista. Eikä se tahtoikäinen aina edes itse tiedä, mitä tahtoo. Kun tahtoo yhtä aikaa olla tässä ja tuolla, juoda muumimukista ja talitinttikupista, kiivetä syliin ja sylistä pois.

Tahtoikäinen huomaa pystyvänsä tekemään itse. Ja eri tavalla kuin äiti tai isi sanoo. Vähän niin kuin oman päänsä mukaan. Eikä se aina ole kovin järkevää, se tekeminen. Muun muassa eteiseen heitetyistä sipuleista ja valkosipuleista on järkevyys kaukana.

On laitettava pois sanat uhma ja tuhma. Kohdattava lapsi, se lapsi, joka ei uhmaa tai tuhmaa, vaan tahtoo. On kannustettava tahtomaan, tekemään, tutkimaan ja tutustumaan. On sanoitettava tunteet, joita syntyy, kun tahtoikäinen ei tiedä, mitä oikeasti tahtoo, ja alkaa huutaa. On rauhoitettava, kuunneltava, pidettävä sylissä, on annettava tilaa.

Siellä kiukuttelevan, käkättävän, kiljuvan riiviön takana se on: tunteitaan, taitojaan ja toimintaansa opetteleva lapsi, joka kaipaa hyväksyntää, innostamista, rakkautta ja rajoja. Lapsi, jonka kanssa voi tutustua maailmaan itsekin uudelleen.

Tue tahtoikäistä, älä tukahduta. Hän ei uhmaa, hän ei ole tuhma. Hän on pieni lapsi, itsekin välillä vähän pallo hukassa.

11. joulukuuta 2018

Minä, tahtoikäinen

Voi tätä minun tahtoikääni! Äiti saa riisua ja pukea, siivota sotkut ja kerätä lelut, mutta kaiken muun minä ihan itse!

Minä itse niitä pikkukärryjä kaupassa. Minä itse ne persimonit appelsiinit tomaatit kurkut kärryyn, vaikkei niitä aiottu ostaakaan. Minä itse konttaan kävelen ryömin kaupassa. Ja se viiltävä kirkuminen, kun äiti estää tavaroiden hamstraamisen. Ja ne muiden ihmisten paheksuvat katseet...

Minä itse kaikki pikkuautot: isille pikkuauto, äidille pikkuauto, pikkusiskolle pikkuauto, serkkupojalle pikkuauto, mummulle pikkuauto, perhetyöntekijälle pikkuauto... Tänä jouluna kaikki tarvitsevat lahjaksi pikkuauton, ei epäilystäkään!

Minä itse jääkaappiin ostokset. Ja jääkaapista sipulit perunat mustikat nakit. Minä itse haarukat lusikat veitset. Ja minä itse syön äidin paikalla, äiti voi syödä muualla.


Minä itse tulet takkaan. Itse pellit luukut sytytyspalat puut, minä itse! Minä itse mustine sormineni, mustine poskineni. Ja minä itse pesen ne mustat pois! Samalla pesen pöydän penkin lattian, paidan etumuksenkin siinä sivussa.

Minä itse petaan sängyn ja avaan sängyn. Minä itse sytytän valot, sammutan valot, minä päätän mikä huone on pimeä, mikä valaistu ja miten valaistu. Minä itse.

Minä itse kömmin illalla äidin syliin. Minä itse kaivan tissin esiin, jos ei muuten älytä antaa, määrään laulun (piupali paupali, pieni ankanpoikanen tai mirrilaulu), minä jääkylmine varpaineni koska en halua sukkia. Puoliunissani minä itse vielä haen sen kirjakoppaan unohtuneen unikaverin.

Ja aina oikeaan aikaan minä pussaan äitiä, kun se meinaa väsyä siihen, ettei se saa ikinä tehdä mitään. Minä itse, ihan itse. Minä, tahtoikäinen.

1. joulukuuta 2018

Tuhkarokosta, yksinkertaisesti

Vielä 50 vuotta sitten se oli yleinen lasten keskuudessa. Todennäköisesti joko sinä tai vanhempasi olette sairastaneet sen. Puhuttiin lastentaudista. Kyseessä on tuhkarokko. Kamala, hengenvaarallinen tauti, johon tällä hetkellä tuntuu olevan kuolemassa tämän maan tulevaisuus ja toivo, eli lapset.

Rauhoitutaan nyt kuitenkin, vedetään henkeä. Luultavasti sinäkin tunnet vähintään yhden idiootin-ääliön-vatipään-hipin, jonka lapset pitäisi ottaa huostaan. Et vain tiedä sitä. Kyllä, sinunkin tuttavapiirissäsi todennäköisesti on rokotekriittinen ihminen. Hän, jonka lapsia ei ole rokotettu. Hän, jonka lasten rokotusohjelma on keskeytetty. Hän, joka ehkä haluaa lapsilleen jäykkäkouristusrokotteen, mutta ei MPR-rokotetta, saati influenssarokotetta.

Yksi rokottamaton on sairastunut. Ehkä sairastuneita tulee lisää. Media lietsoo paniikkia. Mutta eikö ole mielenkiintoista, että kun tuhkarokkoon sairastuu rokotettu, media on vaiti. Ja näitä sairastuneita on. Pystyn nimeämään heitä useammankin. Todennäköisesti osa heistä myös lukee tämän tekstini.

Rokottamattomuudessa on riskinsä. Rokottamisessa on riskinsä. Kumpikin vaatii uhrinsa. Minua henkilökohtaisesti on pysäyttänyt keskustelut niiden ihmisten kanssa, joiden lapsi on sairastunut rokotteesta. Lastentaudin vaurioittama lapsi saa kaiken sympatian puolelleen, ja hyvä niin. Mutta miksi rokotevaurioinen lapsi vammoineen lakaistaan maton alle? Miksi rokotevauriota ei tunnusteta, vaan perhe jätetään yksin?

Suosittelen jokaista, sekä rokotusmyönteistä että -kriittistä tutustumaan sekä rokottamista puoltaviin että vastustaviin argumentteihin. Molemmissa on pointtinsa. Maailma ei ole mustavalkoinen. Kukaan ei halua lapselleen pahaa. Myös se rokotuskriittinen on tehnyt ratkaisunsa lapsensa parasta ajatellen.

24. lokakuuta 2018

Kun äiti tytön sai

Voi synnytys! Ottaisin kaiken uusiksi koska tahansa, mutta mielellään pari vuorokautta lyhempänä versiona.

Jo 42. raskausviikko oli menossa, ja olin kyllästynyt ja hermostunut. Halusin päästä eroon vatsastani, joka teki selkäni kipeäksi ja sai minut puuskuttamaan. Halusin vihdoin päästä kokemaan synnytyksen, mieluiten luomuna. Halusin päästä näkemään masuasukkini, pitämään häntä sylissäni.

Maanantai-iltana olin todella tuskastunut olooni. Loppuviikolla olisi yliaikaiskontrolli. Alkoi jo stressata. Aivan oikeasti. No, olisinpa tiennyt…

Seuraavana yönä nimittäin alkoi supistella. Säännöllisesti. Heti aamulla soitin äidille, jonka oli tarkoitus tulla hoitamaan esikoistamme viidensadan kilometrin päästä. Jännitti, ehtisikö äiti paikalle.

Ja totta vie ehti! Koko tiistaipäivän supisteli tasaisesti. Hengittelin ja liikuin. Nämä eivät tuntuneet harjoitussupistuksilta, näissä oli paljon enemmän voimaa. Mutta siihen se sitten jäikin. Mitään ratkaisevaa ei tapahtunut.

Keskiviikon puolella lähdin puolisoni kanssa sairaalaan, mutta koska supistukset loppuivat autossa, emme edes käyneet sairaalassa sisällä. Supistukset kuitenkin jatkuivat taas, kun pääsimme kotiin. Myöhemmin keskiviikkona kävimme sairaalassa perillä asti: kohdunsuu oli auki alle 2 cm. Olin pettynyt.

Nukkumisesta ei enää tullut mitään. Heräilin supistuksiin vähän väliä. Istuin lattialla ja nojailin sänkyyn, kunnes aamuyöllä menin pyytämään äitiä hieromaan selkääni.

Kolmantena päivänä eli torstaina aloin olla jo niin kipeä, että en pystynyt istumaan autossa. Haahuilin edestakaisin, hengittelin, ähisin, puhisin. Torstaina iltapäivällä myös kirjauduin sairaalaan. Kohdunsuu oli auki 3 cm. Keinuin jumppapallon päällä, kävin suihkussa. Edelleen supisteli säännöllisesti. Mutta kun kohdunsuun tilanne muutaman tunnin kuluttua tarkistettiin, juuri mitään ei ollut tapahtunut. Halusin kotiin.

Kotona ehdimme olla muutaman tunnin, kun supistukset alkoivat tulla minuutin välein. Ne raatelivat, ja huusin. Ei muuta kuin takaisin sairaalaan. Automatka oli yhtä kidutusta. Roikuin kauhukahvassa ja ölisin.

Sairaalassa kohdunsuun tilanne tarkistettiin taas: 4 cm auki. Ja seuraava yö olikin yhtä supistusta. Nuokuin nelinkontin suihkussa, supisteli aina kun vähänkin liikahdin. Pitkälleni en pystynyt menemään ollenkaan. En pystynyt istumaan, en nojailemaan jumppapalloon. Olin jo parista aiemmasta lähes valvotusta yöstä aivan poikki, ja nyt tahdoin vain saada nukuttua.

Mikään ennalta lukemani asia ei tuntunut pätevän tähän synnytykseen. Kun kohdunsuu oli 12 tunnin kuluessa auennut vain kolme senttiä, ja selän lihakset alkoivat krampata, halusin epiduraalin. Se siitä luomusynnytyksestä…

Sain kuitenkin nukuttua pari tuntia. Sain syötyäkin vähän. Mutta vielä meni kahdeksan tuntia, ennen kuin kohdunsuu oli avautunut loput kolme senttiä.


Eikä se itse ponnistusvaihekaan ollut hetkessä ohi. Pitkittyneen ponnistusvaiheen takia paikalle kutsuttiin lääkäri. Ei, en halunnut puudutteita enkä episiotomiaa. Eikä kukaan yrittänyt pakottaa.

Lopulta vauva joutui ahdinkotilaan. Lääkäri seurasi sykettä huolestuneena. Väliliha ei vain kerta kaikkiaan joustanut. Minua kunnioitettiin edelleen. Ei episiotomiaa, jos en halua, mutta vauva ei jaksa enää kauaa. Kun kuulin vauvan sykkeen monitoreista, halusin episiotomian. Ja heti kun väliliha leikattiin, vauvan pää tuli näkyviin. Seuraavalla ponnistuksella vauva saatiin ulos kokonaan.

Pieni sinipunainen mytty makasi vatsani päällä sen aikaa, että puolisoni leikkasi napanuoran. Sen jälkeen vauva kiikutettiin pois. Minä jäin parsittavaksi.

Puoliso kävi välillä kertomassa väliaikatietoja. Vauvalla oli ongelmia hengityksen ja verenpaineen kanssa.

Illalla kätilö vei minut vastasyntynyttä katsomaan. Sain koskettaa pienen tyttäreni kättä. Ihastella pieniä kasvoja. Oli surullinen olo, kun minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle nukkumaan. Olin toki synnyttänyt tahtomallani tavalla. Minua oli kuunneltu ja tahtoani kunnioitettu. Mutta kuitenkin olin sinä iltana niin kovin yksin. Nukahdin uupuneena odottaen lauantaiaamua, jolloin näkisin tyttäreni uudelleen.

23. lokakuuta 2018

Kokemuksia kannabinoideista

Jännä juttu, että Pure gold -öljy on tähän mennessä vaikuttanut parhaiten tavalla, jota en edes odottanut.

Kun aloin odottaa esikoistani, aloin kärsiä pahasta raskauspahoinvoinnista. Söin koko ajan, mutta mikään ei pysynyt sisällä.  Toinen raskaus noudatti samaa kaavaa.

Syöminen jäi päälle, ja etenkin makeanhimo ja himo roskaruokaan. (Myönnän, että kahden lapsen imettäminen kuluttaa energiaa, mutta suklaa tai perunalastut eivät ole paras energianlähde.)

Kun sitten aloin ottaa öljyä päivittäin, mieleeni ei juolahtanutkaan, että se muuttaisi ruokailutottumuksiani. Mutta niin vain kävi. Minuun iski uudenlainen himo: nyt on saatava tuoreita hedelmiä ja marjoja, raikasta salaattia, höyrytettyjä kasviksia... Tarve napostella tai syödä välipaloja on selkeästi vähentynyt.

Tämän lisäksi olen huomannut muutoksia tunteissani: tunteiden erottelu- ja käsittelykyky on parantunut. Sumeareunaisiksi kuvailemani tunteet ovat saaneet selkeät reunat, ne eivät enää ole muodottomia möhkäleitä, joita en pysty nimeämään tai käsittelemään.

Nuorempi lapsistani nukkuu yönsä entistä paremmin, kiitos äidinmaitoon kulkeutuvien kannabinoidien. Aiemmin vauva nukkui suurimman osan yöstä sylissäni, ja olin aivan poikki hyssyttelystä ja rauhoittelusta. Nyt vauva nukkuu täyden yön omalla paikallaan, ja herää vain kerran yössä syömään.

En enää voisi kuvitella eläväni ilman tätä öljyä. Ja odotan, että saan siitä pitkällä aikavälillä apua vielä lisää.

Lue enemmän täältä.


22. lokakuuta 2018

Vähän huolestuttava nallesänky

Niin, se perhepeti. Meillä on 240 cm leveä peti, johon koko perhe mahtuu. Nyt kuitenkin tuli mieleen, että josko sitä vajaa 2-vuotias haluaisi jo oman sängyn. Että jos sopiva löytyisi ennen kuin mittarissa on kolme vuotta. Onhan tässä vuosi aikaa etsiä. No, sopiva sänky löytyi kuitenkin saman tien.

Pojan kanssa istuttiin perhepedin reunalla. Selitin, että tuosta lähtee kirjoituspöytä vinttiin, ja tilalle tulee nallesänky. Poika piti tiukasti kädestäni kiinni, ja selitti totinen ilme kasvoillaan, että äitikin tulee nallesänkyyn. Kasvoista näki, että ajatus uudesta sängystä huolestutti.


No, eilen tuli patja, tänään nallesänky. Poika unohti arastelunsa saman tien, kun näki sängyn eteisessä. Se piti heti saada makuuhuoneeseen! Ja voi surku, kun sänky jäi korvistaan jumiin, ja piti pari minuuttia odottaa isin tuloa.

Isin kanssa lyhennettiin patja sopivaksi. Äiti haki lakanan ja peiton. Poika itse huolehti muusta sisustuksesta: pehmonorsusta, kirjakopasta ja autoämpäristä. Ja niin tuli sängystä pienelle lapselle oma tila.


Tarkoitus on nukkua edelleen perhepedissä. Sänky saa olla rauhoittumispaikka, jossa vaikka luetaan kirjoja.

Poika saa itse päättää, milloin muuttaa nallesänkyynsä nukkumaan. Äidillä meinaa olla kriisi... Toivon, ettei tuo muutto tapahdu aivan heti. Ei ainakaan vielä tänä vuonna. Eikä ensi vuonnakaan vielä.

14. lokakuuta 2018

Kannabinoideja!

Sikiö ja äiti pitävät yhteyttä jo raskausaikana. Äiti tuntee vauvan liikkeet, vauva kuulee äidin kehon äänet. Molemmat tulevat toisilleen tutuiksi jo ennen kuin tapaavat toisensa. Äiti ja sikiö viestivät myös kannabinoidien avulla. Kannabinoidit ovat itse asiassa mukana jo silloin, kun alkio kiinnittyy kohtuun. Mutta mitä nämä kannabinoidit oikein ovat?

Kannabinoidit ovat yhdisteitä, joita ihmisen itsesäätelyjärjestelmä, endokannabinoidijärjestelmä, tarvitsee. Kehomme tuottaa osan tarvitsemistamme kannabinoideista, osa tulee meihin ulkoapäin. Kannabinoidit säätelevät mm. oppimista ja muistia, unta, ruokahalua sekä mielihyvän ja kivun kokemista.


Hamppu sisältää paljon kannabinoideja, joten luonnollisesti kannabinoideja löytyy runsaasti myös täyden spektrin hamppuöljystä.

Törmäsin kyseiseen hamppuöljyyn sattumalta. Kiinnostuin, ja aloin ottaa tuotteesta selvää. Mitä enemmän luin, sitä enemmän halusin kokeilla öljyä. Otin yhteyttä jälleenmyyjään ja pian olin saanut hankittua öljyä itselleni.


Tätä nykyä otan öljyä joka ilta. Olen öljynnyt täyden spektrin hamppuöljyllä myös vauvan pään, ja sain karstan pois. Päähän on ilmestynyt enää pienen pieniä karstatäpliä, kun karsta aiemmin tuli kokonaisuudessaan jo muutamassa päivässä takaisin.

Minusta on myös mukava ajatella sitä tosiasiaa, että lapseni saavat kannabinoideja rintamaidosta, ja nauttimalla itse öljyä voin omalta osaltani varmistaa, että kannabinoideja riittää meille kaikille kolmelle.

Jos sinä olet jo tuotteen käyttäjä, olisi mielenkiintoista kuulla, millainen vaikutus öljyllä on ollut.

Ja jos sinua taas kiinnostaa tutustua tuotteeseen paremmin, ota yhteyttä. Heitä kommentilla tai viestillä, kerron mielelläni lisää.