Kun äiti kissalle ärisi

Voi että se harmittaa, kun on illalla ärähdellyt kissoille, että nyt tappelut seis ja ihan hiljaa, että saan lapsen nukkumaan, ja seuraavana aamuna lapsi säntää muristen lähimmän kissan perään. Tulipa taas oltua hyvänä esimerkkinä, voi että tulikin oltua!

Pieni lapsi oppii mallista. Lapsi seuraa tarkasti vanhempiensa tapaa puhua ja toimia, ja yrittää sitten matkia. Tämän vuoksi esimerkiksi lapselle puhuminen heti tämän syntymästä saakka on tärkeää.

Pieni lapsi on myös hyvä peili. Häntä katsomalla näkee herkästi ne asiat, joissa on onnistunut tai epäonnistunut. Kuten nyt vaikkapa tämä murina. Tässä on tullut epäonnistuttua.

Onnistumisiakin on. On mukava huomata, kuinka lapsi pyrkii olemaan kohtelias hokemalla ole hyvää, tai kuinka hän yrittää selvittää pulmatilanteita ensin elekielen, ilmeiden ja yksittäisten sanojen avulla, ja vasta viimeisenä keinona itkemällä.

Tilanteissa, joissa pieni lapsi käyttäytyy epätoivotulla tavalla, on aikuinen avainasemassa. Lasta on turha moittia tai syyttää. Lapsen käytös muuttuu aikuisen hyvän käytöksen myötä.

Minun on kestettävä lapseni murinaa ja opeteltava itse puhumaan kissoille kauniimmin. En varsinaisesti ärjy kissoille, mutta kriittisellä hetkellä olen kyllä kiukkuinen. Vasta kun opin muuttamaan oman käytökseni, voin alkaa odottaa muutosta lapsen käytöksessä. Eikä muutos lapsessa tapahdu sinä päivänä kun minä muutun. Muutosta murisevaan lapseen voin odottaa vasta myöhemmin.

Kirje isälle

Hei isi,

tiedätkö, mikä on yksi päivän parhaista hetkistä? Se, kun äiti ottaa minut syliin ja sanoo, että nyt äkkiä ikkunaan, isi tulee töistä! Minä olen aina niin innoissani, että huiskutan kaksin käsin jo valmiiksi.

Välipalan jälkeen me soitetaan kitaraa, sinä ja minä. Laulat hepokatista maantiellä poikittain, ja se on kyllä aika hupsu laulu. Minä roikun kitaran kaulassa ja hytkytän pyllyä.

Sekin on mukavaa, kun mennään ulos. Silloin aina heität ensin tikkaa, vaikka on talvi. Sitten sanot että kaksikymmentäkuusi tai kolmekymmentäkaksi tai neljäkymmentä. Sen jälkeen käydään lenkillä ja lopuksi haetaan polttopuita.

Tykkään myös katsoa kun laitat tulta. Ensin avataan pelti ja sitten laitetaan puita pesään ja sitten raapaistaan tulitikku. Minä istun syöttötuolissa ja pidän sinua olkapäästä kiinni, ja toisinaan pidät minua polvella. Isona minusta tulee varmasti yhtä taitava kuin sinä!

Illalla syödään jogurttia ja annat minulle vitamiinia. Joskus syön seitsemän lusikallista ja joskus kymmenen ja joskus ei ole nälkä. Silloin me mennään vähäksi aikaa olohuoneeseen leikkimään.

Yksi hassu juttu meidän elämässä on. Se on se, että äiti pussaa joskus vahingossa sinua eikä minua. Se ujostuttaa minua ihan kauheasti. Menen ihan jäykäksi ja alan äristä. Samaan aikaan minua kuitenkin naurattaa. Ja sitten äiti pussaa myös minua.

Niin, ja yöllä kun olen käynyt tissillä ja maha on oikein täynnä, kömmin viereesi nukkumaan. Siinä me ollaan, sinä ja minä, ihan lähekkäin, ja meillä on lämmin ja hyvä olla.

Ja yön jälkeen tulee taas uusi päivä ja sitten taas uusi. Ja joka päivä me lauletaan ja leikitään ja syödään. Sellaista elämä sinun kanssa on, isi. Se on mukavaa elämää.

Kun blogisuoni on tukossa

Tällä hetkellä tuntuu, että olen jumissa. Minulla on muutama teksti varastossa tulevaisuutta varten, ja tiedän jo, milloin ne julkaisen. Mutta juuri nyt blogisuoneni on totaalisen tukossa.

Kirjoittaisinko makuuhuoneen pupun tarinan, vai kirjoittaisinko tuosta pikimustasta kissasta tuossa sohvan selkänojalla... Kirjoittaisinko valtatien mahtavasta liikenteestä, entä haravoinnista, vaunulenkeistä tai harmaasta säästä... Ei, en kirjoita.

Ketään ei kiinnosta tietää, että vein tänään roskapussin ulos, kielsin lasta syömästä paperia ja paistoin perunoita. Ketään ei kiinnosta tietää, että juuri nyt elämässäni ei tapahdu mitään.

Täytyy silti myöntää, että nautin tästä tapahtumattomuudesta. Siitä, että päivät ovat melkein toistensa kaltaisia ja rakentuvat päiväunista, ruokailuista, ulkoilusta ja siivoamisesta, ripauksesta musiikkia ja lukemista.

Ei mene enää kauan, kun tulee talvi. Silloin jaan sen, minkä haluaisin jo nyt jakaa. Uutisia ja muistoja, uutta ja vanhaa. Ei mene enää kauan, kun tulee talvi. Silloin herään tästä ei-mitään-tilasta ja päivät saavat lisää sisältöä. Mutta nyt nukun vielä vähän aikaa.

6 vinkkiä mukavaan hammaspesuun

Miksi vauva tai taapero ei avaa suutaan, anna hammasharjaa tai pese itse hampaitaan? Miksi hampaiden harjaamisesta tuli ongelma?

Alle olen kerännyt muutaman vinkin sujuvaan hampaiden harjaamiseen. Näitä vinkkejä meillä on toteutettu alusta lähtien, joten kerron myös, miten ne ovat toimineet.

1. Aloita hampaiden harjaaminen varhain.

Yleinen suositus on aloittaa hampaiden harjaus ensimmäisen hampaan puhjettua. Tällöin joku vauva tutustuu hammasharjaan kahden, joku vasta kymmenen kuukauden iässä. Mitä vanhempana hampaiden harjaamisen aloittaa, sitä vaikeampaa se voi olla.

Meillä hampaiden harjaaminen aloitettiin neljän kuukauden iässä, ennen ensimmäistäkään hammasta. Kun ensimmäinen hammas sitten puhkesi, olimme ehtineet harjailla ikeniä jo noin kuukauden, ja hampaan harjaaminen sujui rutiinilla.

2. Älä anna hammasharjaa vauvalle. 

Jopa kasvatuskirjoissa neuvotaan antamaan hammasharja vauvalle. Tämän jälkeen moni vanhempi onkin todennut joutuvansa neuvottelemaan kerta toisensa jälkeen, kuka harjaa saa pitää. Älä siis tyrkkää harjaa ensimmäisenä vauvan käteen.

Meillä vauvalle ei annettu harjaa niin kauan, kuin hän ei ollut riittävän taitava harjoittelemaan hampaiden harjaamista oikeasti. Ensimmäisillä kerroilla vauva yritti ottaa harja. Pidin harjan itselläni ja selitin, että äiti pesee nyt vauvan hampaat. 3-4 päivän kuluttua vauva avasi suunsa heti harjan nähdessään eikä enää edes yrittänyt tarttua harjaan.

11 kuukauden iässä vauva sai oman harjan. Selvyyden vuoksi vauva saa pestä aamulla omat hampaansa keltaisella harjalla. Illalla on sinisen harjan vuoro ja silloin pesuvuorossa on äiti. Ei tappelua edelleenkään, koska jo harjan nähdessään vauva tietää, saako hän harjaa itselleen vai ei!

3. Älä pese väkisin.

Vauva saattaa sulkea suunsa yrittäessäsi harjata hampaita. Tähän on useimmiten syynsä, joten väkipakko ei kannata. Vauvan ikeniä saattaa aristaa. Tällöin kannattaa suosiolla keskittyä harjaamaan niitä kohtia, jotka voi harjata tappelematta. Näin hampaiden harjaaminen pysyy mukavana osana iltatoimia.

4. Kerro, mitä teet.

Joku saattaa, ajatella, että vauvalle on turha selittää mitään, koska tämä ei kuitenkaan ymmärrä. Vauva kuitenkin tunnistaa äänensävyt. Juttele mukavia vaikka lorumuodossa. Tuttua rimpsua kuuntelemalla hampaiden harjaaminen sujuu leppoisasti, ja pian vauva jo oppii, mitä on tulossa seuraavaksi.

Meillä on toiminut yksinkertainen selostus: "Alahampaat... Ylähampaat... Sitten vielä alahampaat... Ja ylähampaat... Ja lopuksi kieli!" Kun hampaita joskus on enemmän, siirrymme laulamaan aakkoset. Näin lapsi oppii hampaidenpesun lomassa kirjaimia ihan huomaamattaan.

5. Iltarutiinit ja säännöllisyys tuovat selkeyttä.

Sekä vanhemmalle että vauvalle on helpointa, mikäli illat toistuvat aina samanlaisina. Näin vauvakin tietää, milloin on luvassa hampaiden harjaamista. Harjaamisesta tulee osa iltatoimia, eikä sitä osaa kyseenalaistaa.

Otan esimerkiksi iltarutiinimme. Meillä syödään aina ensin iltapala. Tämän jälkeen mennään iltapesulle ja puetaan yövaatteet. Vasta yövaatteet päällä mennään harjaamaan hampaita. (Tämä sen vuoksi, että hampaita ei tulisi koskaan harjata heti syönnin jälkeen.) Hampaiden harjaamisen jälkeen luetaan iltasatu. Tämä järjestys on tullut kuukausien aikana lapselle niin tutuksi, että kaikki sujuu ilta illan perään kommeluksitta.

6. Keksi hampaiden harjaamisen loppuun joku pieni kiva juttu.

Tällä en tarkoita lahjomista tai palkitsemista. Kiva juttu voi olla ihan pieni, yksinkertainen ja huomaamaton. Pääasia, että se on aina sama, lapsi tietää sen odottavan harjauksen lopussa, ja lapsi pitää siitä. Tällöin lapsella on motivaatio harjaamiseen niilläkin kerroilla, kun se ei muuten huvittaisi.

Ensin meidän pieni kiva juttu oli harjaamisen jälkeen otettu vesihuikka. Se otettiin keittiössä matkalla makuuhuoneeseen. Kuukausien kuluessa tästä alkoi mennä hohto, mutta keksin vahingossa uuden kivan jutun, joka on tälläkin hetkellä käytössä: hampaiden harjaamisen jälkeen harjaamme kielen. Tämä on iltapesun kiistaton kohokohta. 

Lopuksi haluan muistuttaa, että jokainen lapsi on yksilö. Nämäkään vinkit eivät välttämättä toimi kaikkien kohdalla. Siksi kannustankin vanhempia jalostamaan näitä vinkkejä eteenpäin omalle lapselle sopiviksi. Pääasia, että hampaiden harjaaminen on mukavaa.

Entä jos pienokaiseni kuolee?

Voi kun joku sanoisi, että keskenmenoa ei tule. Että kaikki menee hyvin. Että pelko on turhaa.

Kun ensimmäinen raskaus päättyy ikävällä tavalla, toinen kerta pelottaa. Jokainen nipistys vatsassa on merkki keskenmenosta. Jokainen hetki, kun ei tunne pahoinvointia, on viesti kuolleesta alkiosta.

Minun keskenmenoni oli äänetön. Se oli tyly tuomio tuulimunasta, itkuun purskahtaminen odotysaulassa. Se oli tuulimunaepäilyn hylkääminen alkion lopulta löydyttyä... Ja siinä aika sitten pysähtyi. Alkio ei liikkunut, ei kasvanut. Sykettä ei löytynyt. Hiljaisuus humisi, ainoa asia, jonka muistan.

Kun sitten liki vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja aloin vuotaa verta, olin shokissa. Seisoin ikkunan ääressä ja itkin. Vatsaan sattui.

Illalla kävimme päivystyksessä. Alkio voi hyvin. Näimme hänet. Kuulimme sykkeen. Runsaalle verenvuodolle ei löytynyt selitystä. Kuukausia myöhemmin saimme syliimme terveen pienokaisen.

Tiedän, että tuosta ensimmäisestä raskaudestani ja ensimmäisestä keskenmenostani johtuen tulen epäilemään aina. Entä jos olenkin raskaana? Entä jos alkio kuolee? Entä jos, entä jos...

Puhuin kerran peloistani eräälle tutulleni. Hän rukoili puolestani. Rukouksessa esille nousivat Psalmin sanat, jotka saman tien poistivat senhetkisen pelon. Sanat muistuttivat siitä, ettei mikään ole liian pientä tai mitätöntä, etteikö sillä olisi merkitystä Luojalle. Että vaikka joku silmiltäni salassa oleva kuolisikin, Jumala ei unohda.

En voi luvata, etten pelkäisi; tiedän, että pelkään. En voi luvata, etten epäilisi; tiedän, että epäilen. Mutta aina, kun epäilen tai pelkään, palautan nuo Psalmin sanat mieleeni, ja muistan, että elämä ei loppujen lopuksi ole minun käsissäni. Kaiken pelon keskellä en voi muuta kuin luottaa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:16)