Miltä tuntuu olla oikeasti lyhyt?

Olen tottunut katsomaan ihmisiä ylöspäin. Melkein kaikki aikuiset ovat minua huomattavasti pidempiä. Ihmismeressä näen ensimmäisenä rintavarustuksen, en kasvoja.

Suurimmaksi osaksi pituuteni tai sen puute ei minua häiritse. Olen tottunut olemaan pätkä. Eniten minua häiritsee muiden suhtautuminen asiaan. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve huomauttaa lyhyydestäni, ihan kuin en muuten olisi siitä tietoinen. "Vau kun olet lyhyt! Voiko joku oikeasti olla noin pieni? Pystytkö tekemään asian x tai y, kun olet noin lyhyt?" Tekisi mieli iskeä takaisin. "Kamala kun olet pitkä! Miltä tuntuu olla noin pitkä? Pystytkö edes sitomaan kengännauhojasi?"

Raskausaikana sain kuulla tuon tuostakin lyhyydestäni. Se oli syy loppuraskauden selkävaivoihini, perätilaan ja ties mihin muuhun. Jotkut jopa epäilivät, pystyisinkö synnyttämään. Perätilan vuoksi kävin magneettikuvissa. Lyhyyteni takia lääkäri oli etukäteen vähän pessimistinen, mutta soitti heti tulosten tultua innoissaan: lantiossa olisi riittävästi tilaa. Teki mieli näyttää kieltä: "Siitäs saitte, jättiläiset!"

Poikani on nyt vuoden vanha. Hän on reilusti yli puolet pituudestani. Kukaan ei ole kysynyt, miten jaksan hoitaa ja kantaa reilusti yli kymmenkiloista lasta, vaikka olen näin pieni. Ainoa hankala asia lapsenhoidossa on tähän mennessä ollut neuvolan korkea hoitopöytä. Tästä johtuen olen neuvolassa mieluiten riisunut ja pukenut pojan sylissäni.

Ja lopuksi: jos joku nyt ajattelee minun olevan metrin pituinen menninkäinen, niin ei, en ole. Ikävä tuottaa pettymys, mutta olen ihan tavallinen 147-senttinen kotiäiti.

Sinä olet täydellinen!

Miten voi olla mahdollista, että kerran kuukautiset vain jäivät tulematta? Miten voi olla mahdollista, että jotain niin suurta voi tapahtua minulle, että sisälläni alkoi kasvaa uusi ihminen?

Kun tänään katson sylissäni nukkuvaa lasta, en voi jälleen kerran olla ihmettelemättä, miten tämä kaikki on suotu minulle. Miten sisälläni, näkymättömissä, on muodostunut jotain näin kaunista, näin täydellistä!

Pienet sormet, pienet varpaat, pienet silmät ja korvat ja nenä ja suu. Pienenpieni sydän ja kaikki se, mikä ei kuulosta kovin runolliselta: aivot ja suolisto, kaikki sisäelimet, verisuonet ja luut ja lihakset, kaikki nivelet ja jänteet.

Miten voi olla mahdollista, että jotain näin ihmeellistä voi oikeasti tapahtua? Ja miten se on voinut tapahtua minulle, minussa, minun kohtuni kätköissä!

Liki vuoden olen saanut katsella tätä ihmettä kasvoista kasvoihin. Ja aina, kun vain ajattelenkin asiaa, tunnen itseni kovin pieneksi käsittämään elämän suuruutta, sitä, miten uusi ihminen tulee ja muuttaa kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Tämä pieni lapsi, joka nyt nukkuu sylissäni... Tämä ihme hiljentää minut. Ennen tätä lasta en ole koskaan pitänyt sylissäni mitään näin täydellistä. Oma lapsi on ihmeistä suurin. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän ihmeen.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. - - Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, - - mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)

Nuku, nuku lapsi, uinu pienoinen

Tiedätkö sen tunteen, kun lapsi on juuri nukahtamassa, kenties pitkänkin nukutusrupeaman jälkeen, ja sitten joku tulee häiritsemään sillä kriitisellä hetkellä, kun yhtään ylimääräistä häiriötekijää ei saisi olla? Ai että se tuntuu kivalta!

Meillä nukahtaminen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Iltatoimien jälkeen alkaa usein unen etsiminen ja hukassa se uni välillä tuntuu olevan. Lopulta poika on yliväsynyt ja vain itkee. Hän tulee syliin ja kiemurtelee saman tien sylistä pois, meinaa väkisinkin nukahtaa mutta avaa taas äkkiä silmänsä.

Ja kun vihdoin koittaa se hetki, että poika tyyntyy (yleensä syliin), rentoutuu ja antaa silmiensä vaipua kiinni, niin eiköhän jollain juuri silloin ole asiaa. Joissain perheissä herättäjänä toimii sisarus, meillä tuota virkaa toimittavat eläimet, kukin vuorollaan.

Näin se menee:

Yksi kissoista päättää karmeasti vonkumalla ilmoittaa, että joku on kakannut juuri siihen vessaan, johon hän haluaa mennä. Ja ei, ne muut vessat eivät nyt kerta kaikkiaan kelpaa. Toinen kissa tulee rämpyttämään pajuristikkoa ihan vain muistuttaakseen, että ruoka-aika on hei viiden minuutin kuluttua. Kolmas ja neljäs kissa sähisevät ja murisevat toisilleen kilpaa, sillä kummankin on aivan pakko päästä oviaukosta samaan aikaan, mutta kun siitä ei heidän mielestään mahdu kulkemaan kuin yksi kerrallaan.

Ja jos kissat älyävät olla hiljaa, niin pupu sitten! Reippaana tyttönä pupu ottaa vaikka uusimman oksansa jos ei muuta keksi, roudaa sen kaapin eteen ja alkaa rouskuttaa. Ja se sanonko-mikä-oksa paukahtelee kovaan ääneen kaapin ovea vasten.

Ja niin herää pieni lapsi, ja parhaassa tapauksessa koko nukutusrumba alkaa alusta. Tuolloin ainakin tämä äiti huokailee raskaasti, laskee kymmeneen ja kahteenkymmeneen ja kihisee.

Tätä kun toistetaan useita kertoja viikossa, en voi olla ajattelematta omaa äitiäni. Vielä parikymmentä vuotta sitten kävin minäkin sipattamassa ja supattamassa hänelle makuuhuoneen ovenraosta, ja niin hiljaa etteivät nukkumista yrittävät pikkusisarukseni siitä ihan varmasti voineet häiriintyä. Ihmettelin tuolloin, miksi äiti näytti aina siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli heittää minut pihalle. En ihmettele enää.

Arkikirje

Rakas mieheni,

kun illalla tulet töistä kotiin, täällä näyttää kenties siltä, että laiskoteltu on taas koko päivä.

Tiskialtaassa on tiskiä. Sain tiskattua kyllä, mutta sen jälkeen on syöty kolmesti. (Se lämpimän ruuan teko ei meinannut onnistua, kun piti samaan aikaan tyhjentää ostoskassi ja leikkiä Pringles-purkkien kansilla.)

Yksi lelukori unohtui olohuoneen lattialle, kun lähdimme iltapesulle. (Iltapesun jäljiltä syöttötuoli on pesuhuoneessa. Se on siellä kuivumassa, koska pesimme sen samalla.) Kirjat taisin kerätä, keräsin ne muistaakseni neljä kertaa. Järkkäsin muuten uusiksi sotakirjojasi, ettei niitä saa enää vedettyä hyllystä alas!

Olohuoneessa on pyykkitelineen päällinen täynnä vaatteita. Ehdin viikata ne, mutta en viedä kaappeihin. Sitä paitsi pyykkikorien päällä on taas lisää likaisia vaatteita: jogurtin, linssikeiton, vadelmien ja maapähkinävoin tahrimia.

Veimme pupun kaluamat oksat pihan perälle ja toimme uusia oksia tilalle. Makuuhuone ei siis näytä yhtään siistimmältä kuin ennenkään. Lakaisin eteisen lattialta hiekat lähtiessämme ulos, mutta tulihan sitä uutta hiekkaa taas tilalle, kun vedin rattaat sisään. (Pitää etsiä ne rengassuojat huomenna.) Siivosin myös kissojen vessat ja pupun häkin, mutta tuskinpa ne enää kovin puhtaita ovat...

Keittiön pöydällä on päivän posti. Uusia mainoksia siinä ainakin on. Eiliset mainokset nostinkin jo paperinkeräyslaatikkoon. Laskuja tuli vino pino. En ehtinyt maksaa niitä tänään, mutta maksan ne kyllä tällä viikolla.

Eteisessä on kaksi tyhjää puukoria, jos viitsit hakea polttopuita. Me poltimme viimeiset puut tänä iltana, että tarkenee taas nukkua. Ai niin! Nukkumisesta tulikin mieleen, että patjanraossa on satukirja, ja sitä kuulemma pitää säilyttää siellä. Älä kolauta siihen päätäsi.

Kun illalla tulet kotiin, olen toivottavasti vielä hereillä. Sanotaan sitten hyvää yötä, niin ei tarvitse sitä nyt tähän kirjoittaa. Täällä luultavasti näyttää samalta kuin lähtiessäsi töihin. Harmittaa, etten ehtinyt siivota enempää. Mutta joka tapauksessa: Nähdään pian! Rakastan sinua.

Armoa saamassa (vai suorittamassa?)

En ole armon asiantuntija. Olen perfektionisti, joka tympääntyy haarukoiden lokeroon päätyneestä lusikasta, pientä hurinaa pitävästä lampusta ja petauspatjasta, joka on liikahtanut paikaltaan. (Okei, on minulla olemassa syykin kiukutella hurisevalle lampulle. Hurina nimittäin aiheuttaa päänsärkyä.) Ärisen ja murisen päivästä toiseen, ja se taitaakin olla jo yleinen vitsi meidän perheessä.

Mutta armo ja armollisuus, mitä se perfektionistille merkitsee (muutakin kuin että armon varaan pitäisi osata siihenkin heittäytyä täydellisellä tavalla ja että pitäisi osata olla täydellisellä tavalla armollinen).

Minulle armo merkitsee ennen kaikkea Jumalan armoa. Kun on rikki, uupunut ja masentunut, kun joutuu syytetyksi ja maahan poljetuksi, kun on epäonnistunut surkeasti, Jumala koskettaa ja sanoo: "Minun armoni riittää kyllä."

Se on perfektionistille kova paikka. Itsehän sitä pitäisi saada asiat korjattua. Pitäisi löytää oikeat sanat, joiden avulla päästä tilanteen herraksi ja samalla mieluiten vielä näpäyttää vastapuoltakin. Pitäisi pystyä luovimaan niin, että olisi taas voimissaan ja voisi todeta, että kyllähän minä osaan!

Mutta kun armo ei toimi niin. Armo on itsekkään ihmisen pahin vastustaja, koska se laittaa jokaisen samalle viivalle. Eikö olisikin mukava ansaita armo tai olla omalla panoksella edes vähän mukana? Olisi mukava sanoa, että näin minä tein, ja sitten sain armahduksen.

Armo kuitenkin asettaa epäonnistuneen eteen puhtaan paperin ja näyttää uuden tien umpikujaan joutuneelle ihan ilmaiseksi! Syyllisyys kenties painaa. Elämänhalu on hukassa. Suorittamisesta on tullut pakkomielle. Siinä kohti ihmisen tehtävä on ainoastaan luovuttaa. Helppoa, eikö vain?

On varmasti paljon ihmisiä, jotka joutuvat opettelemaan armon varaan heittäytymistä ja armahdettavaksi suostumista. Minut pysäyttää kerta toisensa jälkeen oma kovuuteni ja armottomuuteni. Aina uudelleen ja uudelleen huomaan alkaneeni ansaita Jumalan armoa ja samalla vaativani suorittamista myös lähelläni olevilta ihmisiltä.

Olenko siis toivoton tapaus, viheliäinen täydellisyydentavoittelija, jolle mikään ei riitä? Haluan ajatella, että juuri omassa mahdottomuudessani on Jumalan mahdollisuus. Minun ei tarvitse tulla hyväksi tullakseni armahdetuksi. Muutos minussa voi tapahtua vasta kun elän lahjaksi saamaani armahdusta todeksi.

Armo on ainoa asia, joka voi muuttaa ihmisen kuin ihmisen. Ansaitsematon armo tekee armottomasta armollisen. Armo on se, joka ei osoita syyttävällä sormella eikä kaivele menneitä. Armo antaa sen, mitä kukin tarvitsee: levon, rauhan, uuden mahdollisuuden... Armo on syli, johon jokaisella on oikeus päästä. Ja armoa, armoa tämän armottoman maailman ihmiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta.

Lapsuusmuistoja 1: Valokeilassa äiti

Meillä ei pahemmin kalliita harrastuksia harrasteltu. Eikä liioin suviseuroja enempää matkusteltu. Vaatteetkin perittiin. Minä tosin olin vanhin, joten olin se, joka sai useimmin uutta.

Meitä oli yhdeksän lasta, eikä äiti kerennyt joka päivä viettää jokaisen kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. Hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja siivosi. Hän oli melkein aina kotona huolehtimassa meistä. Liian usein hän unohti itsensä ja tarpeensa meidän takia, mutta luulen meidän olleen ja edelleen olevan hänelle tärkeintä maailmassa.

Vaikka harvoin olin äidin kanssa kahden kesken, en silti joutunut kokemaan itseäni unohdetuksi. Äiti oli aina läsnä. Silloinkin, kun hän kuori perunoita tai viikkasi vaatteita, hän oli aidosti tavoitettavissa. Ainoat hetket, jolloin äiti halusi oman päivittäisen hengähdystaukonsa, olivat ne hetket, kun hän puhui puhelimessa. Silloinkin jollakin meistä olisi aina ollut kerrottavana jotain hirveän tärkeää asiaa (kuten että koulussa oli ollut pahaa ruokaa).

Äiti piti usein sylissä. Hän piti minua sylissä vielä silloinkin, kun olin jo murrosikäinen ja elämä oli kolhinut. Eikä hän koskaan sanonut, että ei ollut aikaa. Ja hän luki meille aina iltasadun ja kun olin jo niin iso, etten kuunnellut satuja, hän kävi toisinaan potkimassa kanssani palloa saatuaan pienemmät nukkumaan.

Luonnollisestikaan meillä ei ollut varaa käydä matkoilla, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, äiti oli oikeasti kanssamme ja kohtasi meidät. Me pidimme leipomispäiviä, joihin kaikki saivat osallistua. (Minä söin aina puolet taikinastani ja valitin sitten huonoa oloa.) Yhdessä äidin kanssa piirrettiin ja askarreltiin, ja aina piirtäessään äiti kertoi kuvaan liittyviä tarinoita, joiden päähenkilöitä me lapset olimme. Usein äiti myös soitti kanssamne pianoa ja lauloi.

Vaikka meitä oli monta, eikä äiti aina pystynyt erottamaan päivästään hetkiä kahdenkeskisiin tuokioihin, tuntuu silti, että äiti oli kuitenkin minua varten. Toivon, että kaikki siskoni ja veljeni voivat tuntea omalle kohdalleen samoin.

Meitä oli yhdeksän lasta vailla monia sellaisia asioita, joita jotkut kenties pitävät itsestäänselvyyksinä, mutta en vaihtaisi osaani tuossa sisarussarjassa mihinkään maailmassa. Osa meistä on jo muuttanut maailmalle, osa asuu edelleen äidin kanssa. Meistä aikuisiksi ennättäneistä ei tullut erityisiä menestyjätyyppejä vaan ihan tavallisia ihmisiä, ja äidinrakkauden voima, joka kantoi lapsuudessa, kantaa edelleen.

Paras asia, mitä äiti on minulle antanut, on ollut se, että hän on ollut kotona, kun olen ollut ihan pieni. Hän on ollut kotona, kun isompana olen tullut koulusta. Hän on ollut se, joka kysyy kuulumiset ja kuuntelee. Äidiltä saamani rakkaus on ollut turvapaikkani ja on sitä tänäänkin. Äiti, minua varten. Kiitos!

Mutantti-ADHD-skitsofreenikko ja muita määritelmiä

Paljon on lapsia, joilla on nuori isä, mutta jotka eivät tätä nuorta isäänsä tunne, eikä tämä isä välttämättä edes tiedä olevansa isä. On lapsia, joiden nuori isä on kuollut. On vahinkolapsiksi kutsuttuja lapsia. On ei-toivottuja lapsia. On lapsia, joita ei rakasteta. On lapsia, joiden elämässä isä on vuosikymmeniä, mutta jotka saavat tältä osakseen väkivaltaa, halveksuntaa ja vähättelyä.

On lapsia, joilla on mielenterveysongelmia tai neurologisia sairauksia, vaikka ovatkin saaneet alkunsa isän ollessa nuori. Kohonneista riskeistä voidaan toki aina puhua, mutta milloinpa elämään ei sisältyisi riskejä. Kukaan ei voi täysin välttyä niiltä. Lopulta kuolemaakaan ei voi loputtomiin paeta.

Nyt kuohuttaa presidenttiparin julkaisema vauvauutinen, tuo todellinen ilouutinen. Osa kansasta on pöyristynyt. Presidenttihän on ihan liian vanha isäksi. Hänhän ehtii kuolla, ennen kuin lapsi pääsee ripille, tai viimeistään ennen ylioppilasjuhlia. Sitä paitsi lapsi tulee häpeämään rollaattorin kanssa köpöttelevää yli-ikäistä dementikkoisäänsä.

Tunnen myötähäpeää. Eikö riitä, että presidenttiparin lapsi tulee varmasti olemaan rakastettu? Eikö riitä, että hän saa syntyä perheeseen, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan? Perheeseen, jossa lapsia ei ajeta lumihankeen, kun isä on juonut? Perheeseen, jossa ei anneta remmiä? Sitä paitsi hän on tuhannesti toivottu ja kauan kaivattu lapsi!

Muistuu mieleen myös juutalaisten kantaisä Abraham, joka oli satavuotias saadessaan Isakin. Tuolloin ei puhuttu ihmisen vastuuttomuudesta. Puhuttiin Jumalan siunauksesta, sillä lapset todella tulevat Jumalalta.

Kokemuksesta tiedän, miltä tuntuu odottaa toivottua lasta. Ja tiedän, miltä tuntuu, kun tuo lapsi määritellään jo valmiiksi vieraiden ihmisten toimesta, kun koko perhe määritellään valmiiksi.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kohdussa kasvaa Jumalan rangaistus: väärän sukupuolen edustaja, suurin virhe ikinä, mutantti-ADHD-skitsofreenikkovauva, josta sen vanha isäkään ei varmasti tykkää. Tiedän miltä tuntuu olla räikeästi miestään hyväksikäyttänyt vaimo, jonka lapsi sitä paitsi tulee olemaan kaikkien odotusten ja toiveiden vastainen. Ja tähänhän perhe viimeistään hajoaa.

Olen surullinen niiden puolesta, joiden kieroutunut ajatusmaailma ei kestä lähimmäisen onnea. Olen surullinen niiden puolesta, joilla on niin paha olla, että heillä on pakonomainen tarve yrittää saada paha olo toisillekin. Jos ei oikeasti keksi mitään hyvää sanottavaa silloin, kun toista kohtaa onni, olisi kenties viisainta olla hiljaa. (Sitä paitsi, vaikka lapsi ei olisikaan terve, olisiko hän muka jotenkin vähemmän haluttu, vähemmän rakastettu? No ei varmasti olisi!)

Omasta puolestani toivotan paljon onnea ja Jumalan siunausta presidentille ja hänen perheelleen!

6 vinkkiä vauva-arkeen

Vaikka olisi mahtavaa olla superäiti, joka jaksaa, jaksaa ja jaksaa, kukaan meistä ei sellainen ole. Ehkä etenkään vauvavuoden juttu ei olekaan organisointi, pystyminen tai tekeminen. Ehkä suurin salaisuus piileekin armollisuudessa.

Alla on kuusi vinkkiä, joilla helpottaa vauvavuodenaikaista väsymystä.

1. Älä vaadi itseltäsi liikoja.
Kehosi ei tarvitse palautua kuukaudessa tai kahdessa, eikä sinun tarvitse olla aina pirteä ja iloinen. Kulje hyvällä omallatunnolla yöpaidassa koko päivä, jos siltä tuntuu.

2. Älä vaadi vauvalta liikoja.
Älä oleta, että vauva nukkuu yöt läpeensä tai muutenkaan ymmärtää aikuisten rytmistä hölkäsen pöläystä. Älä oleta, että vauva on aina hyväntuulinen tai päästää sinut kaikessa rauhassa suihkuun tai edes vessaan. Anna vauvan olla vauva. Pidä paljon sylissä ja nauti yhteisistä hetkistänne.

3. Anna kotitöiden odottaa.
Jos vauva haluaa olla sylissä, pidä häntä sylissä. Imetysmaratonin aikana valmistaudu pysymään aloillasi tuntitolkulla. Anna kotitöiden olla. Kyllä ne pyykit ja tiskit odottavat, imuroida ehdit myöhemminkin. Tuijota vaikka kattoa, niin et näe tekemättömiä töitä!

4. Älä aikatauluta elämää.
Vauvavuonna ei kannata paljon kellon mukaan menoja suunnitella. Vaippa on vaihdettava ja vauva ruokittava, oli aikaa tai ei. Jatkuva aikatauluttaminen aiheuttaa turhaa stressiä. Ainoa huomioon otettava aikataulu etenkin alkuviikkoina on kauppojen aukioloajat.

5. Ulkoile.
Kun sänky tuntuu ainoalta houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta vauvaa ei nukuta, lähtekää vaunulenkille. On helpompi pysyä virkeänä ja hyväntuulisena raittiissa ilmassa kävellen kuin sisällä sänkyä tuijotellen. Sitä paitsi lenkillä ajatuksetkin usein tuulettuvat!

6. Nuku kun voit!
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: jos et muuten saa riittävästi unta, nuku aina kun siihen on mahdollisuus! Nuku yöllä vaikka tunninkin sykleissä, ota päivällä nokosia. Nuku silloin, kun vauva nukkuu, ja olet itse väsynyt. Nuku kun voit. Nuku, vaikka keksisit sata asiaa, jotka pitäisi hoitaa ennen vauvan heräämistä.

Huomenna minusta tulee parempi äiti

Huomenna minusta tulee parempi äiti. Huomenna en enää hermostu.

Huomenna jaksan hämmentää leikkiastioita lelulaatikossa vaikka tunnin putkeen. Huomenna muistan laskea kymmeneen aina tarpeen vaatiessa. En kimpaannu, vaikka olen kompastua kaniin makuuhuoneessa ja kissaan keittiössä.

Huomenna hillitsen itseni, vaikka lapsi levittää vaatekaapin sisällön lattialle, kaataa kitarat ja tyhjentää kirjahyllyn. Ja vaikka hän tekee ne monta kertaa päivässä.

Huomenna olen tyyni kuin viilipytty pukiessani kiukuttelevalle lapselle ulkovaatteita. Lenkillä hyppyytän rattaiden heittoaisaa puolelta toiselle, koska lapsi ei osaa päättää, haluaako katsoa tulo- vai menosuuntaan, ja suuttuu sen takia vähän väliä.

Huomenna ei tunnu (tai ainakaan näy) missään, vaikka lapsi ehtii mennä kiskomaan verhoja sillä aikaa kun käyn hämmentämässä keittoa, ja vaikka hän ehtii käydä kaatamassa kissojen vesikupin sillä aikaa kun siivoan makaroneja lattialta ja matolta.

Syönnin aikana myös jaksan sadannen kerran selittää hymyillen, miksi syöttötuolilla ei saa keikkua, enkä vain riuhtaise tuolia kauemmaksi pöydästä ja tokaise, että enkö minä jo ole tarpeeksi monta kertaa sanonut!

Huomenna minusta tulee niin hyvä äiti, että kun illalla vihdoin saan lapsen yöunille (laitettuani ensin lapsen irti kiskomat lakanat kaksi tai kolme kertaa takaisin paikoilleen), voin kerrankin katsoa itseäni peilistä ja huokaista tyytyväisenä: "Nappisuoritus!"

Kenen tämä kamala kroppa on!

Ensin se oli ihanaa: muutos. Vatsa kasvoi, rinnatkin vähän. Ensin muutoksen huomasi vain itse, mutta lopulta en enää voinut olla salaa raskaana. Ja kertyihän niitä kiloja lopulta yli kaksikymmentä.

Loppuraskauden aikana alkoi olla kipuja. Selkää jomotti, jopa polviin sattui. Pieni perätilavauvani potki jatkuvasti virtsarakkoani ja tunki päätään kylkiluideni alle. Valitin olotilaani päivittäin. Päivittäin tuli myös pysähdeltyä peilin edessä, ihailtua peilikuvaa ja hyväiltyä vatsaa.

Mutta se, miltä tuntui vauvan synnyttyä, järkytti. Yhtäkkiä en tuntenut omaa kroppaani. Minusta oli tullut lehmä, enkä tässä todellakaan tarkoita eläintä.

Paitani oli jatkuvasti maidosta ja hiestä märkä. Hiukseni rasvoittuivat ja tunsin oloni likaiseksi koko ajan. Haisin kuin rankkitynnyri.

Pahinta oli kuitenkin se kaikki ylimääräinen nahka, jota minussa oli. Näytin edelleen odottavalta äidiltä, vaikka vauva oli jo kymmenen viikon ikäinen. Tuijotin Instagram-kuvaa timmistä naisesta, joka oli päässyt takaisin mallinmittoihinsa kahdeksassa viikossa, ja itkin.

Eikä ylimääräistä nahkaa ollut vain vyötäröllä. Sitä oli myös yläselässä. Sitä paitsi jalkani olivat turvonneet, enkä mahtunut pitkävartisiin talvikenkiini. Rinnat olivat kasvaneet ihan liikaa, eikä kumpikaan talvitakeistani enää mahtunut kiinni. (Päädyin pöllimään puolison takin.)

Lyllersin eteenpäin hitaasti kuin vanha mummo. Sektiohaavaan sattui joka askeleella.

Voi miten ruma olo oli! Tuntui, etten ollut haluttava enkä tulisi koskaan enää olemaankaan. Häpesin itseäni puolisonikin puolesta. Ryvin epätoivossa ja itsesäälissä.

Entä miltä tuntuu nyt, kun vauva aivan kohta täyttää vuoden? Paino on pudonnut, vaikka tavoitepaino taitaakin jäädä saavuttamatta. En hikoile enkä haise. Kävelen normaalisti ja käyn välillä juoksemassa. Sektioarpi on silloin tällöin finnejä kukkiva valkoinen viiva, jota kivistää toisinaan.

Minulla on edelleen pömppömaha. En edelleenkään mahdu talvikenkiini ja -takkiini. Rintani näyttävät edelleen liian suurilta. En silti koskaan ole tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi ja haluttavaksi. Rakastan kehoani, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka on kyennyt kasvattamaan sisällään uuden pienen ihmisen ja myöhemmin ruokkimaan tuota ihmistä.

Tämän upeampaa kroppaa en voisi itselleni toivoakaan. Ja sektioarpi, vaikka onkin ikuinen muistutus synnytyspettymyksestä, on silti lukemattomista arvistani kaunein.

Riittääkö rakkaus?

Vauvavuosi ja väsymys, kaikki se valvominen, kaikki ne katkonaiset yöunet ja hätäiset päiväunet... Pyykkivuori, tiskivuori ja muut vuoret... Äitinä oleminen, isänä oleminen...

Oli lapsia sitten yksi tai kaksi tai enemmän, on muistettava olla muutakin kuin äiti tai isä. On muistettava olla myös puoliso.

Miehenä ja vaimona olemisen ei tarvitse olla rakettitiedettä, ei ollenkaan. Sen sijaan parisuhteen ylläpitämiseen tarvitaan rakkautta ja pieniä tekoja, pieniä huomionosoituksia.

Tuntuu hyvältä aamulla herätä, kun puoliso toivottaa hyvää huomenta. Illalla sisällä läikähtää lämpimästi, kun pimeydestä, jostain keskellä nukkuvan lapsen toiselta puolelta, kuuluu uninen hyvää yötä. Ne ovat niitä pieniä Ajattelen sinua -viestejä.

Entäpä sitten siinä hyvän huomenen ja hyvän yön toivotusten välissä? Katseita. Merkitsevä hymy. Lämmin halaus ohimennen. Suukko poskelle, niskaan, paljaalle olkapäälle.

Etenkin vauvavuonna on tullut nukuttua silloin kun vauvakin nukkuu. Yöllä ja päivällä. Kotityöt ovat jääneet kakkossijalle, joskus parisuhdekin. Vauvan nukahdettua mielessä on pyörinyt ensimmäisenä oman nukkumisen mahdollisuus.

Nukkua voi kuitenkin myös puolison kanssa yhdessä. Kenties ne tunnin päiväunet, kenties viidentoista minuutin nokoset. Jo se hoitaa, kun voi painaa päänsä toisen selkää vasten, toisen kylkeä vasten, kuunnella toisen hengitystä. Siinä on sitä väsynyttä yhteenkuuluvuuden tunnetta, että vaikka nyt ei jaksa tämän enempää, niin ollaan lähekkäin kuitenkin.

Ja sitten ovat ne pienet arkiset keidashetket. Illalla lapsen nukahdettua voi keittää pullakahvit. Tai pelkät kahvit. Voi sytyttää kynttilän, ihan tavallisen tuikun vaikka. Kysyä, mitä oikeasti kuuluu, ja kuunnella mitä toinen vastaa.

Pienistä asioista koostuu parisuhde, tavallinen arkinen parisuhde, se hyvä parisuhde. Siinä pienillä rakkaudenosoituksilla ja huomioimisilla on suuri merkitys. Vasta niiden jälkeen tulevat ne isot irtiotot: treffit tai lomaviikonloppu.

Siispä tänäänkin kannattaa olla muutakin kuin isä ja äiti, olla mies ja vaimo, näyttää toiselle että välittää, ja muistaa sanoa ne kolme pientä sanaa, joilla on uskomaton vaikutus!

     Minä olen rakkaani oma,
     minuun hän tuntee halua!
          (Laulujen laulu 7:11)

Äidinrakkaudella

On niitä hoitajia, jotka ovat leipääntyneet työhönsä, kenties väsyneetkin. On hoitajia, jotka ilkkuvat itkevää lasta, eivätkä kuuntele. On hoitajia, joita lapsi pelkää. Monenlaisia hoitajia on.

On niitäkin hoitajia, jotka ottavat syliin ja lohduttavat, pitävät lähellä ja ymmärtävät lasta. On hoitajia, joille lapsen hyvinvointi on sydämen asia. Onneksi heitä on!

On kuitenkin yksi asia, joka erottaa rakastavimmankin hoitajan äidistä: hoitaja ei voi koskaan rakastaa lasta niin kuin äiti rakastaa. Äidinrakkaus on äidin etuoikeus, äidin yksinoikeus.

Se, että en vie lastani päivähoitoon, ei tarkoita sitä, että pitäisin kaikkia hoitajia huonoina. Se ei tarkoita sitä, että en arvostaisi hoitajien työtä. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö pieni poikani pärjäisi rakastavan lastenhoitajan huomassa.

Haluan kuitenkin hoitaa lapseni itse. Haluan olla se, jonka kanssa lapseni viettää suurimman osan päivästään. Haluan nähdä lapseni kehityksen mahdollisimman läheltä: ensiaskeleet, uudet sanat, jokaisen uuden oivalluksen ja taidon. Haluan olla se, jonka kanssa lapseni tutustuu maailmaan, kohtaa uusia asioita ja ihmisiä, oppii elämisen taitoja ja törmää haasteisiin.

Elämä on lahja. Lapset ovat lahjaa. Ohikiitävät hetket pienen lapsen kanssa ovat lahjaa. Olen kiitollinen, että saan olla äiti. Olen kiitollinen, että saan viettää lapseni kanssa paljon aikaa, nähdä hänen kasvunsa ja kehityksensä. Kaikki taloudelliset seikat ovat toissijaisia tämän lahjan rinnalla: pienen lapsen rinnalla. Pieni lapsi on ihme ihmeiden joukossa, ja suurempi ihme kuin mikään muu. En halua menettää hetkeäkään.