Mitä se nyt taas uhmaa? Ei tottele mitään. Kiukuttelee, kun tuli pissa housuun, kiukuttelee, kun kissojen vessat onkin jo siivottu, kiukuttelee, kun ei itse halua kerätä pikkuautoja ja sitten isi ne kerää.
Ja miksi se on noin tuhma? Tönii kissoja ja tyhjentää jääkaappia ja keittää kahvia omin luvin. Nauraa käkättää, kun kieltää. Alkaa taputtaa käsiään yhteen ja kiljua, kun äiti kerää lattialle levitetyt perunat, tai kun suuhun tungettu liikennemerkki kaivetaan pois.
Uhmaikä, tuhmaikä... tai ehkä kuitenkin tahtoikä?
Sillä sitähän se on, tahtomista. Eikä se tahtoikäinen aina edes itse tiedä, mitä tahtoo. Kun tahtoo yhtä aikaa olla tässä ja tuolla, juoda muumimukista ja talitinttikupista, kiivetä syliin ja sylistä pois.
Tahtoikäinen huomaa pystyvänsä tekemään itse. Ja eri tavalla kuin äiti tai isi sanoo. Vähän niin kuin oman päänsä mukaan. Eikä se aina ole kovin järkevää, se tekeminen. Muun muassa eteiseen heitetyistä sipuleista ja valkosipuleista on järkevyys kaukana.
On laitettava pois sanat uhma ja tuhma. Kohdattava lapsi, se lapsi, joka ei uhmaa tai tuhmaa, vaan tahtoo. On kannustettava tahtomaan, tekemään, tutkimaan ja tutustumaan. On sanoitettava tunteet, joita syntyy, kun tahtoikäinen ei tiedä, mitä oikeasti tahtoo, ja alkaa huutaa. On rauhoitettava, kuunneltava, pidettävä sylissä, on annettava tilaa.
Siellä kiukuttelevan, käkättävän, kiljuvan riiviön takana se on: tunteitaan, taitojaan ja toimintaansa opetteleva lapsi, joka kaipaa hyväksyntää, innostamista, rakkautta ja rajoja. Lapsi, jonka kanssa voi tutustua maailmaan itsekin uudelleen.
Tue tahtoikäistä, älä tukahduta. Hän ei uhmaa, hän ei ole tuhma. Hän on pieni lapsi, itsekin välillä vähän pallo hukassa.
