Armoa saamassa (vai suorittamassa?)

En ole armon asiantuntija. Olen perfektionisti, joka tympääntyy haarukoiden lokeroon päätyneestä lusikasta, pientä hurinaa pitävästä lampusta ja petauspatjasta, joka on liikahtanut paikaltaan. (Okei, on minulla olemassa syykin kiukutella hurisevalle lampulle. Hurina nimittäin aiheuttaa päänsärkyä.) Ärisen ja murisen päivästä toiseen, ja se taitaakin olla jo yleinen vitsi meidän perheessä.

Mutta armo ja armollisuus, mitä se perfektionistille merkitsee (muutakin kuin että armon varaan pitäisi osata siihenkin heittäytyä täydellisellä tavalla ja että pitäisi osata olla täydellisellä tavalla armollinen).

Minulle armo merkitsee ennen kaikkea Jumalan armoa. Kun on rikki, uupunut ja masentunut, kun joutuu syytetyksi ja maahan poljetuksi, kun on epäonnistunut surkeasti, Jumala koskettaa ja sanoo: "Minun armoni riittää kyllä."

Se on perfektionistille kova paikka. Itsehän sitä pitäisi saada asiat korjattua. Pitäisi löytää oikeat sanat, joiden avulla päästä tilanteen herraksi ja samalla mieluiten vielä näpäyttää vastapuoltakin. Pitäisi pystyä luovimaan niin, että olisi taas voimissaan ja voisi todeta, että kyllähän minä osaan!

Mutta kun armo ei toimi niin. Armo on itsekkään ihmisen pahin vastustaja, koska se laittaa jokaisen samalle viivalle. Eikö olisikin mukava ansaita armo tai olla omalla panoksella edes vähän mukana? Olisi mukava sanoa, että näin minä tein, ja sitten sain armahduksen.

Armo kuitenkin asettaa epäonnistuneen eteen puhtaan paperin ja näyttää uuden tien umpikujaan joutuneelle ihan ilmaiseksi! Syyllisyys kenties painaa. Elämänhalu on hukassa. Suorittamisesta on tullut pakkomielle. Siinä kohti ihmisen tehtävä on ainoastaan luovuttaa. Helppoa, eikö vain?

On varmasti paljon ihmisiä, jotka joutuvat opettelemaan armon varaan heittäytymistä ja armahdettavaksi suostumista. Minut pysäyttää kerta toisensa jälkeen oma kovuuteni ja armottomuuteni. Aina uudelleen ja uudelleen huomaan alkaneeni ansaita Jumalan armoa ja samalla vaativani suorittamista myös lähelläni olevilta ihmisiltä.

Olenko siis toivoton tapaus, viheliäinen täydellisyydentavoittelija, jolle mikään ei riitä? Haluan ajatella, että juuri omassa mahdottomuudessani on Jumalan mahdollisuus. Minun ei tarvitse tulla hyväksi tullakseni armahdetuksi. Muutos minussa voi tapahtua vasta kun elän lahjaksi saamaani armahdusta todeksi.

Armo on ainoa asia, joka voi muuttaa ihmisen kuin ihmisen. Ansaitsematon armo tekee armottomasta armollisen. Armo on se, joka ei osoita syyttävällä sormella eikä kaivele menneitä. Armo antaa sen, mitä kukin tarvitsee: levon, rauhan, uuden mahdollisuuden... Armo on syli, johon jokaisella on oikeus päästä. Ja armoa, armoa tämän armottoman maailman ihmiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta.