Meitä oli yhdeksän lasta, eikä äiti kerennyt joka päivä viettää jokaisen kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. Hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja siivosi. Hän oli melkein aina kotona huolehtimassa meistä. Liian usein hän unohti itsensä ja tarpeensa meidän takia, mutta luulen meidän olleen ja edelleen olevan hänelle tärkeintä maailmassa.
Vaikka harvoin olin äidin kanssa kahden kesken, en silti joutunut kokemaan itseäni unohdetuksi. Äiti oli aina läsnä. Silloinkin, kun hän kuori perunoita tai viikkasi vaatteita, hän oli aidosti tavoitettavissa. Ainoat hetket, jolloin äiti halusi oman päivittäisen hengähdystaukonsa, olivat ne hetket, kun hän puhui puhelimessa. Silloinkin jollakin meistä olisi aina ollut kerrottavana jotain hirveän tärkeää asiaa (kuten että koulussa oli ollut pahaa ruokaa).
Äiti piti usein sylissä. Hän piti minua sylissä vielä silloinkin, kun olin jo murrosikäinen ja elämä oli kolhinut. Eikä hän koskaan sanonut, että ei ollut aikaa. Ja hän luki meille aina iltasadun ja kun olin jo niin iso, etten kuunnellut satuja, hän kävi toisinaan potkimassa kanssani palloa saatuaan pienemmät nukkumaan.
Luonnollisestikaan meillä ei ollut varaa käydä matkoilla, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, äiti oli oikeasti kanssamme ja kohtasi meidät. Me pidimme leipomispäiviä, joihin kaikki saivat osallistua. (Minä söin aina puolet taikinastani ja valitin sitten huonoa oloa.) Yhdessä äidin kanssa piirrettiin ja askarreltiin, ja aina piirtäessään äiti kertoi kuvaan liittyviä tarinoita, joiden päähenkilöitä me lapset olimme. Usein äiti myös soitti kanssamne pianoa ja lauloi.
Vaikka meitä oli monta, eikä äiti aina pystynyt erottamaan päivästään hetkiä kahdenkeskisiin tuokioihin, tuntuu silti, että äiti oli kuitenkin minua varten. Toivon, että kaikki siskoni ja veljeni voivat tuntea omalle kohdalleen samoin.
Meitä oli yhdeksän lasta vailla monia sellaisia asioita, joita jotkut kenties pitävät itsestäänselvyyksinä, mutta en vaihtaisi osaani tuossa sisarussarjassa mihinkään maailmassa. Osa meistä on jo muuttanut maailmalle, osa asuu edelleen äidin kanssa. Meistä aikuisiksi ennättäneistä ei tullut erityisiä menestyjätyyppejä vaan ihan tavallisia ihmisiä, ja äidinrakkauden voima, joka kantoi lapsuudessa, kantaa edelleen.
Paras asia, mitä äiti on minulle antanut, on ollut se, että hän on ollut kotona, kun olen ollut ihan pieni. Hän on ollut kotona, kun isompana olen tullut koulusta. Hän on ollut se, joka kysyy kuulumiset ja kuuntelee. Äidiltä saamani rakkaus on ollut turvapaikkani ja on sitä tänäänkin. Äiti, minua varten. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti