30. lokakuuta 2017

Miltä tuntuu olla oikeasti lyhyt?

Olen tottunut katsomaan ihmisiä ylöspäin. Melkein kaikki aikuiset ovat minua huomattavasti pidempiä. Ihmismeressä näen ensimmäisenä rintavarustuksen, en kasvoja.

Suurimmaksi osaksi pituuteni tai sen puute ei minua häiritse. Olen tottunut olemaan pätkä. Eniten minua häiritsee muiden suhtautuminen asiaan. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve huomauttaa lyhyydestäni, ihan kuin en muuten olisi siitä tietoinen. "Vau kun olet lyhyt! Voiko joku oikeasti olla noin pieni? Pystytkö tekemään asian x tai y, kun olet noin lyhyt?" Tekisi mieli iskeä takaisin. "Kamala kun olet pitkä! Miltä tuntuu olla noin pitkä? Pystytkö edes sitomaan kengännauhojasi?"


Raskausaikana sain kuulla tuon tuostakin lyhyydestäni. Se oli syy loppuraskauden selkävaivoihini, perätilaan ja ties mihin muuhun. Jotkut jopa epäilivät, pystyisinkö synnyttämään. Perätilan vuoksi kävin magneettikuvissa. Lyhyyteni takia lääkäri oli etukäteen vähän pessimistinen, mutta soitti heti tulosten tultua innoissaan: lantiossa olisi riittävästi tilaa. Teki mieli näyttää kieltä: "Siitäs saitte, jättiläiset!"

Poikani on nyt vuoden vanha. Hän on reilusti yli puolet pituudestani. Kukaan ei ole kysynyt, miten jaksan hoitaa ja kantaa reilusti yli kymmenkiloista lasta, vaikka olen näin pieni. Ainoa hankala asia lapsenhoidossa on tähän mennessä ollut neuvolan korkea hoitopöytä. Tästä johtuen olen neuvolassa mieluiten riisunut ja pukenut pojan sylissäni.

Ja lopuksi: jos joku nyt ajattelee minun olevan metrin pituinen menninkäinen, niin ei, en ole. Ikävä tuottaa pettymys, mutta olen ihan tavallinen 147-senttinen kotiäiti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti