3. marraskuuta 2017

Entä jos pienokaiseni kuolee?

Voi kun joku sanoisi, että keskenmenoa ei tule. Että kaikki menee hyvin. Että pelko on turhaa.

Kun ensimmäinen raskaus päättyy ikävällä tavalla, toinen kerta pelottaa. Jokainen nipistys vatsassa on merkki keskenmenosta. Jokainen hetki, kun ei tunne pahoinvointia, on viesti kuolleesta alkiosta.

Minun keskenmenoni oli äänetön. Se oli tyly tuomio tuulimunasta, itkuun purskahtaminen odotysaulassa. Se oli tuulimunaepäilyn hylkääminen alkion lopulta löydyttyä... Ja siinä aika sitten pysähtyi. Alkio ei liikkunut, ei kasvanut. Sykettä ei löytynyt. Hiljaisuus humisi, ainoa asia, jonka muistan.

Kun sitten liki vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja aloin vuotaa verta, olin shokissa. Seisoin ikkunan ääressä ja itkin. Vatsaan sattui.

Illalla kävimme päivystyksessä. Alkio voi hyvin. Näimme hänet. Kuulimme sykkeen. Runsaalle verenvuodolle ei löytynyt selitystä. Kuukausia myöhemmin saimme syliimme terveen pienokaisen.

Tiedän, että tuosta ensimmäisestä raskaudestani ja ensimmäisestä keskenmenostani johtuen tulen epäilemään aina. Entä jos olenkin raskaana? Entä jos alkio kuolee? Entä jos, entä jos...


Puhuin kerran peloistani eräälle tutulleni. Hän rukoili puolestani. Rukouksessa esille nousivat Psalmin sanat, jotka saman tien poistivat senhetkisen pelon. Sanat muistuttivat siitä, ettei mikään ole liian pientä tai mitätöntä, etteikö sillä olisi merkitystä Luojalle. Että vaikka joku silmiltäni salassa oleva kuolisikin, Jumala ei unohda.

En voi luvata, etten pelkäisi; tiedän, että pelkään. En voi luvata, etten epäilisi; tiedän, että epäilen. Mutta aina, kun epäilen tai pelkään, palautan nuo Psalmin sanat mieleeni, ja muistan, että elämä ei loppujen lopuksi ole minun käsissäni. Kaiken pelon keskellä en voi muuta kuin luottaa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:16)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti