24. lokakuuta 2018

Kun äiti tytön sai

Voi synnytys! Ottaisin kaiken uusiksi koska tahansa, mutta mielellään pari vuorokautta lyhempänä versiona.

Jo 42. raskausviikko oli menossa, ja olin kyllästynyt ja hermostunut. Halusin päästä eroon vatsastani, joka teki selkäni kipeäksi ja sai minut puuskuttamaan. Halusin vihdoin päästä kokemaan synnytyksen, mieluiten luomuna. Halusin päästä näkemään masuasukkini, pitämään häntä sylissäni.

Maanantai-iltana olin todella tuskastunut olooni. Loppuviikolla olisi yliaikaiskontrolli. Alkoi jo stressata. Aivan oikeasti. No, olisinpa tiennyt…

Seuraavana yönä nimittäin alkoi supistella. Säännöllisesti. Heti aamulla soitin äidille, jonka oli tarkoitus tulla hoitamaan esikoistamme viidensadan kilometrin päästä. Jännitti, ehtisikö äiti paikalle.

Ja totta vie ehti! Koko tiistaipäivän supisteli tasaisesti. Hengittelin ja liikuin. Nämä eivät tuntuneet harjoitussupistuksilta, näissä oli paljon enemmän voimaa. Mutta siihen se sitten jäikin. Mitään ratkaisevaa ei tapahtunut.

Keskiviikon puolella lähdin puolisoni kanssa sairaalaan, mutta koska supistukset loppuivat autossa, emme edes käyneet sairaalassa sisällä. Supistukset kuitenkin jatkuivat taas, kun pääsimme kotiin. Myöhemmin keskiviikkona kävimme sairaalassa perillä asti: kohdunsuu oli auki alle 2 cm. Olin pettynyt.

Nukkumisesta ei enää tullut mitään. Heräilin supistuksiin vähän väliä. Istuin lattialla ja nojailin sänkyyn, kunnes aamuyöllä menin pyytämään äitiä hieromaan selkääni.

Kolmantena päivänä eli torstaina aloin olla jo niin kipeä, että en pystynyt istumaan autossa. Haahuilin edestakaisin, hengittelin, ähisin, puhisin. Torstaina iltapäivällä myös kirjauduin sairaalaan. Kohdunsuu oli auki 3 cm. Keinuin jumppapallon päällä, kävin suihkussa. Edelleen supisteli säännöllisesti. Mutta kun kohdunsuun tilanne muutaman tunnin kuluttua tarkistettiin, juuri mitään ei ollut tapahtunut. Halusin kotiin.

Kotona ehdimme olla muutaman tunnin, kun supistukset alkoivat tulla minuutin välein. Ne raatelivat, ja huusin. Ei muuta kuin takaisin sairaalaan. Automatka oli yhtä kidutusta. Roikuin kauhukahvassa ja ölisin.

Sairaalassa kohdunsuun tilanne tarkistettiin taas: 4 cm auki. Ja seuraava yö olikin yhtä supistusta. Nuokuin nelinkontin suihkussa, supisteli aina kun vähänkin liikahdin. Pitkälleni en pystynyt menemään ollenkaan. En pystynyt istumaan, en nojailemaan jumppapalloon. Olin jo parista aiemmasta lähes valvotusta yöstä aivan poikki, ja nyt tahdoin vain saada nukuttua.

Mikään ennalta lukemani asia ei tuntunut pätevän tähän synnytykseen. Kun kohdunsuu oli 12 tunnin kuluessa auennut vain kolme senttiä, ja selän lihakset alkoivat krampata, halusin epiduraalin. Se siitä luomusynnytyksestä…

Sain kuitenkin nukuttua pari tuntia. Sain syötyäkin vähän. Mutta vielä meni kahdeksan tuntia, ennen kuin kohdunsuu oli avautunut loput kolme senttiä.


Eikä se itse ponnistusvaihekaan ollut hetkessä ohi. Pitkittyneen ponnistusvaiheen takia paikalle kutsuttiin lääkäri. Ei, en halunnut puudutteita enkä episiotomiaa. Eikä kukaan yrittänyt pakottaa.

Lopulta vauva joutui ahdinkotilaan. Lääkäri seurasi sykettä huolestuneena. Väliliha ei vain kerta kaikkiaan joustanut. Minua kunnioitettiin edelleen. Ei episiotomiaa, jos en halua, mutta vauva ei jaksa enää kauaa. Kun kuulin vauvan sykkeen monitoreista, halusin episiotomian. Ja heti kun väliliha leikattiin, vauvan pää tuli näkyviin. Seuraavalla ponnistuksella vauva saatiin ulos kokonaan.

Pieni sinipunainen mytty makasi vatsani päällä sen aikaa, että puolisoni leikkasi napanuoran. Sen jälkeen vauva kiikutettiin pois. Minä jäin parsittavaksi.

Puoliso kävi välillä kertomassa väliaikatietoja. Vauvalla oli ongelmia hengityksen ja verenpaineen kanssa.

Illalla kätilö vei minut vastasyntynyttä katsomaan. Sain koskettaa pienen tyttäreni kättä. Ihastella pieniä kasvoja. Oli surullinen olo, kun minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle nukkumaan. Olin toki synnyttänyt tahtomallani tavalla. Minua oli kuunneltu ja tahtoani kunnioitettu. Mutta kuitenkin olin sinä iltana niin kovin yksin. Nukahdin uupuneena odottaen lauantaiaamua, jolloin näkisin tyttäreni uudelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti