5. lokakuuta 2017

Kenen tämä kamala kroppa on!

Ensin se oli ihanaa: muutos. Vatsa kasvoi, rinnatkin vähän. Ensin muutoksen huomasi vain itse, mutta lopulta en enää voinut olla salaa raskaana. Ja kertyihän niitä kiloja lopulta yli kaksikymmentä.

Loppuraskauden aikana alkoi olla kipuja. Selkää jomotti, jopa polviin sattui. Pieni perätilavauvani potki jatkuvasti virtsarakkoani ja tunki päätään kylkiluideni alle. Valitin olotilaani päivittäin. Päivittäin tuli myös pysähdeltyä peilin edessä, ihailtua peilikuvaa ja hyväiltyä vatsaa.


Mutta se, miltä tuntui vauvan synnyttyä, järkytti. Yhtäkkiä en tuntenut omaa kroppaani. Minusta oli tullut lehmä, enkä tässä todellakaan tarkoita eläintä.

Paitani oli jatkuvasti maidosta ja hiestä märkä. Hiukseni rasvoittuivat ja tunsin oloni likaiseksi koko ajan. Haisin kuin rankkitynnyri.

Pahinta oli kuitenkin se kaikki ylimääräinen nahka, jota minussa oli. Näytin edelleen odottavalta äidiltä, vaikka vauva oli jo kymmenen viikon ikäinen. Tuijotin Instagram-kuvaa timmistä naisesta, joka oli päässyt takaisin mallinmittoihinsa kahdeksassa viikossa, ja itkin.

Eikä ylimääräistä nahkaa ollut vain vyötäröllä. Sitä oli myös yläselässä. Sitä paitsi jalkani olivat turvonneet, enkä mahtunut pitkävartisiin talvikenkiini. Rinnat olivat kasvaneet ihan liikaa, eikä kumpikaan talvitakeistani enää mahtunut kiinni. (Päädyin pöllimään puolison takin.)

Lyllersin eteenpäin hitaasti kuin vanha mummo. Sektiohaavaan sattui joka askeleella.

Voi miten ruma olo oli! Tuntui, etten ollut haluttava enkä tulisi koskaan enää olemaankaan. Häpesin itseäni puolisonikin puolesta. Ryvin epätoivossa ja itsesäälissä.


Entä miltä tuntuu nyt, kun vauva aivan kohta täyttää vuoden? Paino on pudonnut, vaikka tavoitepaino taitaakin jäädä saavuttamatta. En hikoile enkä haise. Kävelen normaalisti ja käyn välillä juoksemassa. Sektioarpi on silloin tällöin finnejä kukkiva valkoinen viiva, jota kivistää toisinaan.

Minulla on edelleen pömppömaha. En edelleenkään mahdu talvikenkiini ja -takkiini. Rintani näyttävät edelleen liian suurilta. En silti koskaan ole tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi ja haluttavaksi. Rakastan kehoani, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka on kyennyt kasvattamaan sisällään uuden pienen ihmisen ja myöhemmin ruokkimaan tuota ihmistä.

Tämän upeampaa kroppaa en voisi itselleni toivoakaan. Ja sektioarpi, vaikka onkin ikuinen muistutus synnytyspettymyksestä, on silti lukemattomista arvistani kaunein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti