Vaikka voimat on loppu

Eilinen oli kamala päivä! Huh!

Juuri kun sain kiellettyä vauvaa tekemästä jotain, meni taapero ja teki sen. Tyhjensi keittiön laatikot, kiipesi rattaisiin, levitti mainokset pitkin lattioita, laittoi roskia suuhunsa, repi nenäliinan...

Kaikki piti sanoa vähintään kahteen kertaan, eikä mennyt perille sittenkään. Ethän kävele likaisilla kengillä olohuoneessa, tule käymään pissalla ennen ulkoilua, älä ota lelua toisen kädestä, tuo sisälelut pois parvekkeelta...

Vauva säesti askareita itkullaan aamusta iltaan. Ei kelvannut sylitys, ei silitys. Piti saada olla yhtä aikaa polvella ja lattialla. Piti saada herneet kattilasta ja likaiset astiat tiskikoneesta. Piti saada juuri se lelu, jolla isoveli leikki.

Ja se aamu. Sehän tuli kuudelta. Tietysti tuli! Olin tehnyt puolilleöin töitä ja unen tarpeessa. Ja kun ajattelin nukkua päiväunet, heräilivät lapset omiltaan vuorotellen. Se niistä päiväunista!

Eilisen aikana korotin ääntäni, pidätin itkua, valitin ja pitelin jomottavaa päätäni. Onnistuin äitinä olemisessa kaikkea muuta kuin hyvin.

Mutta yksi Jumalan lupaus nousi mieleeni vähän väliä: "Niin kuin on päiväsi, niin ovat voimasi." (5. Moos. 33:25)

Ja niin selvisin iltaan asti. En ehkä kovin hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Sain ruokittua, pestyä ja puettua lapset, käytyä heidän kanssaan ulkona ja lopulta laitettua yöunille. Ja sen kaiken väsymyksen ja kihinän keskellä jaksoin välillä rauhoittua pitämään lapsiani lähellä, puhumaan lempeällä äänellä lempeitä asioita ja hymyilemäänkin.

Niin ne voimat vain riittivät! Eilenkin! Aivan niin kuin oli luvattu. Riittivät, vaikka epäilin.

Uusia tuulia

Pitkästä aikaa...

Täällä leikitään pikkuautoilla päivästä toiseen. Autoämpäri kaadetaan sohvalle noin sata kertaa päivässä. Autot järjestetään riviin värien mukaan, niiden pohjissa olevat tekstit luetaan (ja osataan ulkoa), niitä laitetaan jonoon, niitä metsästetään pianon alta, tv-tason alta, arkun alta...

Ja autoja esitellään vauvalle. Katso, tässä on keltainen Mazda, tämä on mummun rikkinäinen auto, tämä on Äiti toi töistä -auto. Vauva tuijottaa autoja ja hymyilee. Isoveli taputtaa vauvaa päähän: hyvä tyttö!

Oikeastaan arki kahden lapsen kanssa on yllättäen helpompaa kuin yhden kanssa oli. Vauvanhoitoa ei tarvitse opetella, se sujuu vanhasta muistista.

Ne asiat, jotka olivat hankalia yhden lapsen kanssa, onnistuvat kyllä kahden kanssa: ruoanlaitto ja leipominen, imurointi, tiskaaminen... Itse osaa ottaa rennommin. Entä sitten, vaikka sänky on vielä petaamatta ja pyykki odottaa märkänä koneessa. Nyt luetaan Miinaa ja Manua tai lähdetään ulos hyppimään lätäköihin.

Ajattelin jatkaa kirjoittelua uudella otteella: päiväkirjamaisemmalla. Kerron enemmän arjestamme, ja otan ihan tavallisia kuvia sotkuisesta olohuoneesta pyykkitelineineen ja keittiöstä tiskivuorineen. Aion myös piakkoin kirjoittaa synnytyksestä, joka ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan...

Miltä tuntuu olla oikeasti lyhyt?

Olen tottunut katsomaan ihmisiä ylöspäin. Melkein kaikki aikuiset ovat minua huomattavasti pidempiä. Ihmismeressä näen ensimmäisenä rintavarustuksen, en kasvoja.

Suurimmaksi osaksi pituuteni tai sen puute ei minua häiritse. Olen tottunut olemaan pätkä. Eniten minua häiritsee muiden suhtautuminen asiaan. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve huomauttaa lyhyydestäni, ihan kuin en muuten olisi siitä tietoinen. "Vau kun olet lyhyt! Voiko joku oikeasti olla noin pieni? Pystytkö tekemään asian x tai y, kun olet noin lyhyt?" Tekisi mieli iskeä takaisin. "Kamala kun olet pitkä! Miltä tuntuu olla noin pitkä? Pystytkö edes sitomaan kengännauhojasi?"

Raskausaikana sain kuulla tuon tuostakin lyhyydestäni. Se oli syy loppuraskauden selkävaivoihini, perätilaan ja ties mihin muuhun. Jotkut jopa epäilivät, pystyisinkö synnyttämään. Perätilan vuoksi kävin magneettikuvissa. Lyhyyteni takia lääkäri oli etukäteen vähän pessimistinen, mutta soitti heti tulosten tultua innoissaan: lantiossa olisi riittävästi tilaa. Teki mieli näyttää kieltä: "Siitäs saitte, jättiläiset!"

Poikani on nyt vuoden vanha. Hän on reilusti yli puolet pituudestani. Kukaan ei ole kysynyt, miten jaksan hoitaa ja kantaa reilusti yli kymmenkiloista lasta, vaikka olen näin pieni. Ainoa hankala asia lapsenhoidossa on tähän mennessä ollut neuvolan korkea hoitopöytä. Tästä johtuen olen neuvolassa mieluiten riisunut ja pukenut pojan sylissäni.

Ja lopuksi: jos joku nyt ajattelee minun olevan metrin pituinen menninkäinen, niin ei, en ole. Ikävä tuottaa pettymys, mutta olen ihan tavallinen 147-senttinen kotiäiti.

Sinä olet täydellinen!

Miten voi olla mahdollista, että kerran kuukautiset vain jäivät tulematta? Miten voi olla mahdollista, että jotain niin suurta voi tapahtua minulle, että sisälläni alkoi kasvaa uusi ihminen?

Kun tänään katson sylissäni nukkuvaa lasta, en voi jälleen kerran olla ihmettelemättä, miten tämä kaikki on suotu minulle. Miten sisälläni, näkymättömissä, on muodostunut jotain näin kaunista, näin täydellistä!

Pienet sormet, pienet varpaat, pienet silmät ja korvat ja nenä ja suu. Pienenpieni sydän ja kaikki se, mikä ei kuulosta kovin runolliselta: aivot ja suolisto, kaikki sisäelimet, verisuonet ja luut ja lihakset, kaikki nivelet ja jänteet.

Miten voi olla mahdollista, että jotain näin ihmeellistä voi oikeasti tapahtua? Ja miten se on voinut tapahtua minulle, minussa, minun kohtuni kätköissä!

Liki vuoden olen saanut katsella tätä ihmettä kasvoista kasvoihin. Ja aina, kun vain ajattelenkin asiaa, tunnen itseni kovin pieneksi käsittämään elämän suuruutta, sitä, miten uusi ihminen tulee ja muuttaa kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Tämä pieni lapsi, joka nyt nukkuu sylissäni... Tämä ihme hiljentää minut. Ennen tätä lasta en ole koskaan pitänyt sylissäni mitään näin täydellistä. Oma lapsi on ihmeistä suurin. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän ihmeen.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. - - Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, - - mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)