Rukous, joka pysäytti lentävät lelut

Voi tahtoikä taas! Ja tahtoikäisen äiti... Olen ollut tämän kevään tosi väsynyt, oikeastaan liian väsynyt. Ja ei, en ole ollut väsynyt olemaan vain äiti, vaan myös vaimo, tytär, sisko ja ystävä.

Mutta palatakseni elämään tahtoikäisen kanssa: on ollut päiviä, jolloin olen tapellut tahtoikäisen kanssa aamusta iltaan. Päivästä ja viikosta toiseen olemme olleet eri mieltä siitä, saako lyödä, potkia, töniä ja tuuppia, saako kirjoja ja leluja heitellä ja rikkoa.

Joinain päivinä olen onnistunut, joinain en. Joinain päivinä olen alentunut korottamaan ääntäni, olen suoltanut suustani rumia ja aivan liian kovia sanoja. Olen raahannut kiukuttelevan pojan makuuhuoneeseen, sulkenut oven ja yrittänyt kyynelsilmin kasata voimiani. Ja olen katunut, etten taaskaan jaksanut kumartua lapsen tasolle, perustella, selittää ja kuunnella, olen harmitellut, etten taaskaan huomannut ajoissa väkivaltaisen käytöksen takana olevaa tarvetta.

Kolme viikkoa sitten valvoin useana yönä. Kävelin olohuoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Olin ahdistunut.

Sitten eräänä iltana saatuani lapset nukkumaan, polvistuin sängyn viereen ja luovutin. Annoin itseni ja kaiken sisälläni olevan tuskan ja väsymyksen Jeesukselle.

Ja kun tappelu seuraavana päivänä tuli, en enää raivostunut seinään lentäneestä pikkuautosta. Otin taaperon tiukasti syleilyyni ja koska en muuta keksinyt, rukoilin. Taapero rauhoittui heti kuuntelemaan. Tunsiko hän saman rauhan kuin minä? En tiedä, mutta kun nousimme lattialta, jatkui autoleikki pikkusiskon kanssa sulassa sovussa.

Rukous ei ole oikotie onneen. Olen edelleen välillä menettänyt malttini, kun aamu on tullut säädyttömän aikaisin, kun pikkusiskon päähän on kohoamassa uusi mustelma, kun jälleen yksi kirja on kahtena kappaleena. Mutta uskon rukouksen voimaan kuitenkin. Siinä voin antaa tilanteen osaaviin käsiin, ja tiedän, että tulen autetuksi.

Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi. Ps. 4:3

Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. 1. Piet. 5:7  

Sinä olet täydellinen!

Miten voi olla mahdollista, että kerran kuukautiset vain jäivät tulematta? Miten voi olla mahdollista, että jotain niin suurta voi tapahtua minulle, että sisälläni alkoi kasvaa uusi ihminen?

Kun tänään katson sylissäni nukkuvaa lasta, en voi jälleen kerran olla ihmettelemättä, miten tämä kaikki on suotu minulle. Miten sisälläni, näkymättömissä, on muodostunut jotain näin kaunista, näin täydellistä!

Pienet sormet, pienet varpaat, pienet silmät ja korvat ja nenä ja suu. Pienenpieni sydän ja kaikki se, mikä ei kuulosta kovin runolliselta: aivot ja suolisto, kaikki sisäelimet, verisuonet ja luut ja lihakset, kaikki nivelet ja jänteet.

Miten voi olla mahdollista, että jotain näin ihmeellistä voi oikeasti tapahtua? Ja miten se on voinut tapahtua minulle, minussa, minun kohtuni kätköissä!

Liki vuoden olen saanut katsella tätä ihmettä kasvoista kasvoihin. Ja aina, kun vain ajattelenkin asiaa, tunnen itseni kovin pieneksi käsittämään elämän suuruutta, sitä, miten uusi ihminen tulee ja muuttaa kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Tämä pieni lapsi, joka nyt nukkuu sylissäni... Tämä ihme hiljentää minut. Ennen tätä lasta en ole koskaan pitänyt sylissäni mitään näin täydellistä. Oma lapsi on ihmeistä suurin. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän ihmeen.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. - - Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, - - mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)