Vaikka voimat on loppu

Eilinen oli kamala päivä! Huh!

Juuri kun sain kiellettyä vauvaa tekemästä jotain, meni taapero ja teki sen. Tyhjensi keittiön laatikot, kiipesi rattaisiin, levitti mainokset pitkin lattioita, laittoi roskia suuhunsa, repi nenäliinan...

Kaikki piti sanoa vähintään kahteen kertaan, eikä mennyt perille sittenkään. Ethän kävele likaisilla kengillä olohuoneessa, tule käymään pissalla ennen ulkoilua, älä ota lelua toisen kädestä, tuo sisälelut pois parvekkeelta...

Vauva säesti askareita itkullaan aamusta iltaan. Ei kelvannut sylitys, ei silitys. Piti saada olla yhtä aikaa polvella ja lattialla. Piti saada herneet kattilasta ja likaiset astiat tiskikoneesta. Piti saada juuri se lelu, jolla isoveli leikki.

Ja se aamu. Sehän tuli kuudelta. Tietysti tuli! Olin tehnyt puolilleöin töitä ja unen tarpeessa. Ja kun ajattelin nukkua päiväunet, heräilivät lapset omiltaan vuorotellen. Se niistä päiväunista!

Eilisen aikana korotin ääntäni, pidätin itkua, valitin ja pitelin jomottavaa päätäni. Onnistuin äitinä olemisessa kaikkea muuta kuin hyvin.

Mutta yksi Jumalan lupaus nousi mieleeni vähän väliä: "Niin kuin on päiväsi, niin ovat voimasi." (5. Moos. 33:25)

Ja niin selvisin iltaan asti. En ehkä kovin hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Sain ruokittua, pestyä ja puettua lapset, käytyä heidän kanssaan ulkona ja lopulta laitettua yöunille. Ja sen kaiken väsymyksen ja kihinän keskellä jaksoin välillä rauhoittua pitämään lapsiani lähellä, puhumaan lempeällä äänellä lempeitä asioita ja hymyilemäänkin.

Niin ne voimat vain riittivät! Eilenkin! Aivan niin kuin oli luvattu. Riittivät, vaikka epäilin.

Armoa saamassa (vai suorittamassa?)

En ole armon asiantuntija. Olen perfektionisti, joka tympääntyy haarukoiden lokeroon päätyneestä lusikasta, pientä hurinaa pitävästä lampusta ja petauspatjasta, joka on liikahtanut paikaltaan. (Okei, on minulla olemassa syykin kiukutella hurisevalle lampulle. Hurina nimittäin aiheuttaa päänsärkyä.) Ärisen ja murisen päivästä toiseen, ja se taitaakin olla jo yleinen vitsi meidän perheessä.

Mutta armo ja armollisuus, mitä se perfektionistille merkitsee (muutakin kuin että armon varaan pitäisi osata siihenkin heittäytyä täydellisellä tavalla ja että pitäisi osata olla täydellisellä tavalla armollinen).

Minulle armo merkitsee ennen kaikkea Jumalan armoa. Kun on rikki, uupunut ja masentunut, kun joutuu syytetyksi ja maahan poljetuksi, kun on epäonnistunut surkeasti, Jumala koskettaa ja sanoo: "Minun armoni riittää kyllä."

Se on perfektionistille kova paikka. Itsehän sitä pitäisi saada asiat korjattua. Pitäisi löytää oikeat sanat, joiden avulla päästä tilanteen herraksi ja samalla mieluiten vielä näpäyttää vastapuoltakin. Pitäisi pystyä luovimaan niin, että olisi taas voimissaan ja voisi todeta, että kyllähän minä osaan!

Mutta kun armo ei toimi niin. Armo on itsekkään ihmisen pahin vastustaja, koska se laittaa jokaisen samalle viivalle. Eikö olisikin mukava ansaita armo tai olla omalla panoksella edes vähän mukana? Olisi mukava sanoa, että näin minä tein, ja sitten sain armahduksen.

Armo kuitenkin asettaa epäonnistuneen eteen puhtaan paperin ja näyttää uuden tien umpikujaan joutuneelle ihan ilmaiseksi! Syyllisyys kenties painaa. Elämänhalu on hukassa. Suorittamisesta on tullut pakkomielle. Siinä kohti ihmisen tehtävä on ainoastaan luovuttaa. Helppoa, eikö vain?

On varmasti paljon ihmisiä, jotka joutuvat opettelemaan armon varaan heittäytymistä ja armahdettavaksi suostumista. Minut pysäyttää kerta toisensa jälkeen oma kovuuteni ja armottomuuteni. Aina uudelleen ja uudelleen huomaan alkaneeni ansaita Jumalan armoa ja samalla vaativani suorittamista myös lähelläni olevilta ihmisiltä.

Olenko siis toivoton tapaus, viheliäinen täydellisyydentavoittelija, jolle mikään ei riitä? Haluan ajatella, että juuri omassa mahdottomuudessani on Jumalan mahdollisuus. Minun ei tarvitse tulla hyväksi tullakseni armahdetuksi. Muutos minussa voi tapahtua vasta kun elän lahjaksi saamaani armahdusta todeksi.

Armo on ainoa asia, joka voi muuttaa ihmisen kuin ihmisen. Ansaitsematon armo tekee armottomasta armollisen. Armo on se, joka ei osoita syyttävällä sormella eikä kaivele menneitä. Armo antaa sen, mitä kukin tarvitsee: levon, rauhan, uuden mahdollisuuden... Armo on syli, johon jokaisella on oikeus päästä. Ja armoa, armoa tämän armottoman maailman ihmiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta.