Rukous, joka pysäytti lentävät lelut

Voi tahtoikä taas! Ja tahtoikäisen äiti... Olen ollut tämän kevään tosi väsynyt, oikeastaan liian väsynyt. Ja ei, en ole ollut väsynyt olemaan vain äiti, vaan myös vaimo, tytär, sisko ja ystävä.

Mutta palatakseni elämään tahtoikäisen kanssa: on ollut päiviä, jolloin olen tapellut tahtoikäisen kanssa aamusta iltaan. Päivästä ja viikosta toiseen olemme olleet eri mieltä siitä, saako lyödä, potkia, töniä ja tuuppia, saako kirjoja ja leluja heitellä ja rikkoa.

Joinain päivinä olen onnistunut, joinain en. Joinain päivinä olen alentunut korottamaan ääntäni, olen suoltanut suustani rumia ja aivan liian kovia sanoja. Olen raahannut kiukuttelevan pojan makuuhuoneeseen, sulkenut oven ja yrittänyt kyynelsilmin kasata voimiani. Ja olen katunut, etten taaskaan jaksanut kumartua lapsen tasolle, perustella, selittää ja kuunnella, olen harmitellut, etten taaskaan huomannut ajoissa väkivaltaisen käytöksen takana olevaa tarvetta.

Kolme viikkoa sitten valvoin useana yönä. Kävelin olohuoneessa ja katselin ikkunasta ulos. Olin ahdistunut.

Sitten eräänä iltana saatuani lapset nukkumaan, polvistuin sängyn viereen ja luovutin. Annoin itseni ja kaiken sisälläni olevan tuskan ja väsymyksen Jeesukselle.

Ja kun tappelu seuraavana päivänä tuli, en enää raivostunut seinään lentäneestä pikkuautosta. Otin taaperon tiukasti syleilyyni ja koska en muuta keksinyt, rukoilin. Taapero rauhoittui heti kuuntelemaan. Tunsiko hän saman rauhan kuin minä? En tiedä, mutta kun nousimme lattialta, jatkui autoleikki pikkusiskon kanssa sulassa sovussa.

Rukous ei ole oikotie onneen. Olen edelleen välillä menettänyt malttini, kun aamu on tullut säädyttömän aikaisin, kun pikkusiskon päähän on kohoamassa uusi mustelma, kun jälleen yksi kirja on kahtena kappaleena. Mutta uskon rukouksen voimaan kuitenkin. Siinä voin antaa tilanteen osaaviin käsiin, ja tiedän, että tulen autetuksi.

Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi. Ps. 4:3

Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen. 1. Piet. 5:7  

Uhmaikä, tuhmaikä...

Kyllä välillä ihan oikeasti tuntuu siltä, että tuo lapsi uhmaa ja on ihan kiusallaan tuhma. Onko sen aivan pakko tapella unta vastaan, onko sen aivan pakko tahallaan kaataa maito pöydälle, onko sen aivan pakko kiukutella, jos pikkusiskon vaipassa ei olekaan kakkaa!

Mitä se nyt taas uhmaa? Ei tottele mitään. Kiukuttelee, kun tuli pissa housuun, kiukuttelee, kun kissojen vessat onkin jo siivottu, kiukuttelee, kun ei itse halua kerätä pikkuautoja ja sitten isi ne kerää.

Ja miksi se on noin tuhma? Tönii kissoja ja tyhjentää jääkaappia ja keittää kahvia omin luvin. Nauraa käkättää, kun kieltää. Alkaa taputtaa käsiään yhteen ja kiljua, kun äiti kerää lattialle levitetyt perunat, tai kun suuhun tungettu liikennemerkki kaivetaan pois.

Uhmaikä, tuhmaikä... tai ehkä kuitenkin tahtoikä?

Sillä sitähän se on, tahtomista. Eikä se tahtoikäinen aina edes itse tiedä, mitä tahtoo. Kun tahtoo yhtä aikaa olla tässä ja tuolla, juoda muumimukista ja talitinttikupista, kiivetä syliin ja sylistä pois.

Tahtoikäinen huomaa pystyvänsä tekemään itse. Ja eri tavalla kuin äiti tai isi sanoo. Vähän niin kuin oman päänsä mukaan. Eikä se aina ole kovin järkevää, se tekeminen. Muun muassa eteiseen heitetyistä sipuleista ja valkosipuleista on järkevyys kaukana.

On laitettava pois sanat uhma ja tuhma. Kohdattava lapsi, se lapsi, joka ei uhmaa tai tuhmaa, vaan tahtoo. On kannustettava tahtomaan, tekemään, tutkimaan ja tutustumaan. On sanoitettava tunteet, joita syntyy, kun tahtoikäinen ei tiedä, mitä oikeasti tahtoo, ja alkaa huutaa. On rauhoitettava, kuunneltava, pidettävä sylissä, on annettava tilaa.

Siellä kiukuttelevan, käkättävän, kiljuvan riiviön takana se on: tunteitaan, taitojaan ja toimintaansa opetteleva lapsi, joka kaipaa hyväksyntää, innostamista, rakkautta ja rajoja. Lapsi, jonka kanssa voi tutustua maailmaan itsekin uudelleen.

Tue tahtoikäistä, älä tukahduta. Hän ei uhmaa, hän ei ole tuhma. Hän on pieni lapsi, itsekin välillä vähän pallo hukassa.