Vaikka voimat on loppu

Eilinen oli kamala päivä! Huh!

Juuri kun sain kiellettyä vauvaa tekemästä jotain, meni taapero ja teki sen. Tyhjensi keittiön laatikot, kiipesi rattaisiin, levitti mainokset pitkin lattioita, laittoi roskia suuhunsa, repi nenäliinan...

Kaikki piti sanoa vähintään kahteen kertaan, eikä mennyt perille sittenkään. Ethän kävele likaisilla kengillä olohuoneessa, tule käymään pissalla ennen ulkoilua, älä ota lelua toisen kädestä, tuo sisälelut pois parvekkeelta...

Vauva säesti askareita itkullaan aamusta iltaan. Ei kelvannut sylitys, ei silitys. Piti saada olla yhtä aikaa polvella ja lattialla. Piti saada herneet kattilasta ja likaiset astiat tiskikoneesta. Piti saada juuri se lelu, jolla isoveli leikki.

Ja se aamu. Sehän tuli kuudelta. Tietysti tuli! Olin tehnyt puolilleöin töitä ja unen tarpeessa. Ja kun ajattelin nukkua päiväunet, heräilivät lapset omiltaan vuorotellen. Se niistä päiväunista!

Eilisen aikana korotin ääntäni, pidätin itkua, valitin ja pitelin jomottavaa päätäni. Onnistuin äitinä olemisessa kaikkea muuta kuin hyvin.

Mutta yksi Jumalan lupaus nousi mieleeni vähän väliä: "Niin kuin on päiväsi, niin ovat voimasi." (5. Moos. 33:25)

Ja niin selvisin iltaan asti. En ehkä kovin hyvin, mutta selvisin kuitenkin. Sain ruokittua, pestyä ja puettua lapset, käytyä heidän kanssaan ulkona ja lopulta laitettua yöunille. Ja sen kaiken väsymyksen ja kihinän keskellä jaksoin välillä rauhoittua pitämään lapsiani lähellä, puhumaan lempeällä äänellä lempeitä asioita ja hymyilemäänkin.

Niin ne voimat vain riittivät! Eilenkin! Aivan niin kuin oli luvattu. Riittivät, vaikka epäilin.

Uhmaikä, tuhmaikä...

Kyllä välillä ihan oikeasti tuntuu siltä, että tuo lapsi uhmaa ja on ihan kiusallaan tuhma. Onko sen aivan pakko tapella unta vastaan, onko sen aivan pakko tahallaan kaataa maito pöydälle, onko sen aivan pakko kiukutella, jos pikkusiskon vaipassa ei olekaan kakkaa!

Mitä se nyt taas uhmaa? Ei tottele mitään. Kiukuttelee, kun tuli pissa housuun, kiukuttelee, kun kissojen vessat onkin jo siivottu, kiukuttelee, kun ei itse halua kerätä pikkuautoja ja sitten isi ne kerää.

Ja miksi se on noin tuhma? Tönii kissoja ja tyhjentää jääkaappia ja keittää kahvia omin luvin. Nauraa käkättää, kun kieltää. Alkaa taputtaa käsiään yhteen ja kiljua, kun äiti kerää lattialle levitetyt perunat, tai kun suuhun tungettu liikennemerkki kaivetaan pois.

Uhmaikä, tuhmaikä... tai ehkä kuitenkin tahtoikä?

Sillä sitähän se on, tahtomista. Eikä se tahtoikäinen aina edes itse tiedä, mitä tahtoo. Kun tahtoo yhtä aikaa olla tässä ja tuolla, juoda muumimukista ja talitinttikupista, kiivetä syliin ja sylistä pois.

Tahtoikäinen huomaa pystyvänsä tekemään itse. Ja eri tavalla kuin äiti tai isi sanoo. Vähän niin kuin oman päänsä mukaan. Eikä se aina ole kovin järkevää, se tekeminen. Muun muassa eteiseen heitetyistä sipuleista ja valkosipuleista on järkevyys kaukana.

On laitettava pois sanat uhma ja tuhma. Kohdattava lapsi, se lapsi, joka ei uhmaa tai tuhmaa, vaan tahtoo. On kannustettava tahtomaan, tekemään, tutkimaan ja tutustumaan. On sanoitettava tunteet, joita syntyy, kun tahtoikäinen ei tiedä, mitä oikeasti tahtoo, ja alkaa huutaa. On rauhoitettava, kuunneltava, pidettävä sylissä, on annettava tilaa.

Siellä kiukuttelevan, käkättävän, kiljuvan riiviön takana se on: tunteitaan, taitojaan ja toimintaansa opetteleva lapsi, joka kaipaa hyväksyntää, innostamista, rakkautta ja rajoja. Lapsi, jonka kanssa voi tutustua maailmaan itsekin uudelleen.

Tue tahtoikäistä, älä tukahduta. Hän ei uhmaa, hän ei ole tuhma. Hän on pieni lapsi, itsekin välillä vähän pallo hukassa.

Kun äiti kissalle ärisi

Voi että se harmittaa, kun on illalla ärähdellyt kissoille, että nyt tappelut seis ja ihan hiljaa, että saan lapsen nukkumaan, ja seuraavana aamuna lapsi säntää muristen lähimmän kissan perään. Tulipa taas oltua hyvänä esimerkkinä, voi että tulikin oltua!

Pieni lapsi oppii mallista. Lapsi seuraa tarkasti vanhempiensa tapaa puhua ja toimia, ja yrittää sitten matkia. Tämän vuoksi esimerkiksi lapselle puhuminen heti tämän syntymästä saakka on tärkeää.

Pieni lapsi on myös hyvä peili. Häntä katsomalla näkee herkästi ne asiat, joissa on onnistunut tai epäonnistunut. Kuten nyt vaikkapa tämä murina. Tässä on tullut epäonnistuttua.

Onnistumisiakin on. On mukava huomata, kuinka lapsi pyrkii olemaan kohtelias hokemalla ole hyvää, tai kuinka hän yrittää selvittää pulmatilanteita ensin elekielen, ilmeiden ja yksittäisten sanojen avulla, ja vasta viimeisenä keinona itkemällä.

Tilanteissa, joissa pieni lapsi käyttäytyy epätoivotulla tavalla, on aikuinen avainasemassa. Lasta on turha moittia tai syyttää. Lapsen käytös muuttuu aikuisen hyvän käytöksen myötä.

Minun on kestettävä lapseni murinaa ja opeteltava itse puhumaan kissoille kauniimmin. En varsinaisesti ärjy kissoille, mutta kriittisellä hetkellä olen kyllä kiukkuinen. Vasta kun opin muuttamaan oman käytökseni, voin alkaa odottaa muutosta lapsen käytöksessä. Eikä muutos lapsessa tapahdu sinä päivänä kun minä muutun. Muutosta murisevaan lapseen voin odottaa vasta myöhemmin.

Nuku, nuku lapsi, uinu pienoinen

Tiedätkö sen tunteen, kun lapsi on juuri nukahtamassa, kenties pitkänkin nukutusrupeaman jälkeen, ja sitten joku tulee häiritsemään sillä kriitisellä hetkellä, kun yhtään ylimääräistä häiriötekijää ei saisi olla? Ai että se tuntuu kivalta!

Meillä nukahtaminen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Iltatoimien jälkeen alkaa usein unen etsiminen ja hukassa se uni välillä tuntuu olevan. Lopulta poika on yliväsynyt ja vain itkee. Hän tulee syliin ja kiemurtelee saman tien sylistä pois, meinaa väkisinkin nukahtaa mutta avaa taas äkkiä silmänsä.

Ja kun vihdoin koittaa se hetki, että poika tyyntyy (yleensä syliin), rentoutuu ja antaa silmiensä vaipua kiinni, niin eiköhän jollain juuri silloin ole asiaa. Joissain perheissä herättäjänä toimii sisarus, meillä tuota virkaa toimittavat eläimet, kukin vuorollaan.

Näin se menee:

Yksi kissoista päättää karmeasti vonkumalla ilmoittaa, että joku on kakannut juuri siihen vessaan, johon hän haluaa mennä. Ja ei, ne muut vessat eivät nyt kerta kaikkiaan kelpaa. Toinen kissa tulee rämpyttämään pajuristikkoa ihan vain muistuttaakseen, että ruoka-aika on hei viiden minuutin kuluttua. Kolmas ja neljäs kissa sähisevät ja murisevat toisilleen kilpaa, sillä kummankin on aivan pakko päästä oviaukosta samaan aikaan, mutta kun siitä ei heidän mielestään mahdu kulkemaan kuin yksi kerrallaan.

Ja jos kissat älyävät olla hiljaa, niin pupu sitten! Reippaana tyttönä pupu ottaa vaikka uusimman oksansa jos ei muuta keksi, roudaa sen kaapin eteen ja alkaa rouskuttaa. Ja se sanonko-mikä-oksa paukahtelee kovaan ääneen kaapin ovea vasten.

Ja niin herää pieni lapsi, ja parhaassa tapauksessa koko nukutusrumba alkaa alusta. Tuolloin ainakin tämä äiti huokailee raskaasti, laskee kymmeneen ja kahteenkymmeneen ja kihisee.

Tätä kun toistetaan useita kertoja viikossa, en voi olla ajattelematta omaa äitiäni. Vielä parikymmentä vuotta sitten kävin minäkin sipattamassa ja supattamassa hänelle makuuhuoneen ovenraosta, ja niin hiljaa etteivät nukkumista yrittävät pikkusisarukseni siitä ihan varmasti voineet häiriintyä. Ihmettelin tuolloin, miksi äiti näytti aina siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli heittää minut pihalle. En ihmettele enää.

Huomenna minusta tulee parempi äiti

Huomenna minusta tulee parempi äiti. Huomenna en enää hermostu.

Huomenna jaksan hämmentää leikkiastioita lelulaatikossa vaikka tunnin putkeen. Huomenna muistan laskea kymmeneen aina tarpeen vaatiessa. En kimpaannu, vaikka olen kompastua kaniin makuuhuoneessa ja kissaan keittiössä.

Huomenna hillitsen itseni, vaikka lapsi levittää vaatekaapin sisällön lattialle, kaataa kitarat ja tyhjentää kirjahyllyn. Ja vaikka hän tekee ne monta kertaa päivässä.

Huomenna olen tyyni kuin viilipytty pukiessani kiukuttelevalle lapselle ulkovaatteita. Lenkillä hyppyytän rattaiden heittoaisaa puolelta toiselle, koska lapsi ei osaa päättää, haluaako katsoa tulo- vai menosuuntaan, ja suuttuu sen takia vähän väliä.

Huomenna ei tunnu (tai ainakaan näy) missään, vaikka lapsi ehtii mennä kiskomaan verhoja sillä aikaa kun käyn hämmentämässä keittoa, ja vaikka hän ehtii käydä kaatamassa kissojen vesikupin sillä aikaa kun siivoan makaroneja lattialta ja matolta.

Syönnin aikana myös jaksan sadannen kerran selittää hymyillen, miksi syöttötuolilla ei saa keikkua, enkä vain riuhtaise tuolia kauemmaksi pöydästä ja tokaise, että enkö minä jo ole tarpeeksi monta kertaa sanonut!

Huomenna minusta tulee niin hyvä äiti, että kun illalla vihdoin saan lapsen yöunille (laitettuani ensin lapsen irti kiskomat lakanat kaksi tai kolme kertaa takaisin paikoilleen), voin kerrankin katsoa itseäni peilistä ja huokaista tyytyväisenä: "Nappisuoritus!"