Miltä tuntuu olla oikeasti lyhyt?

Olen tottunut katsomaan ihmisiä ylöspäin. Melkein kaikki aikuiset ovat minua huomattavasti pidempiä. Ihmismeressä näen ensimmäisenä rintavarustuksen, en kasvoja.

Suurimmaksi osaksi pituuteni tai sen puute ei minua häiritse. Olen tottunut olemaan pätkä. Eniten minua häiritsee muiden suhtautuminen asiaan. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve huomauttaa lyhyydestäni, ihan kuin en muuten olisi siitä tietoinen. "Vau kun olet lyhyt! Voiko joku oikeasti olla noin pieni? Pystytkö tekemään asian x tai y, kun olet noin lyhyt?" Tekisi mieli iskeä takaisin. "Kamala kun olet pitkä! Miltä tuntuu olla noin pitkä? Pystytkö edes sitomaan kengännauhojasi?"

Raskausaikana sain kuulla tuon tuostakin lyhyydestäni. Se oli syy loppuraskauden selkävaivoihini, perätilaan ja ties mihin muuhun. Jotkut jopa epäilivät, pystyisinkö synnyttämään. Perätilan vuoksi kävin magneettikuvissa. Lyhyyteni takia lääkäri oli etukäteen vähän pessimistinen, mutta soitti heti tulosten tultua innoissaan: lantiossa olisi riittävästi tilaa. Teki mieli näyttää kieltä: "Siitäs saitte, jättiläiset!"

Poikani on nyt vuoden vanha. Hän on reilusti yli puolet pituudestani. Kukaan ei ole kysynyt, miten jaksan hoitaa ja kantaa reilusti yli kymmenkiloista lasta, vaikka olen näin pieni. Ainoa hankala asia lapsenhoidossa on tähän mennessä ollut neuvolan korkea hoitopöytä. Tästä johtuen olen neuvolassa mieluiten riisunut ja pukenut pojan sylissäni.

Ja lopuksi: jos joku nyt ajattelee minun olevan metrin pituinen menninkäinen, niin ei, en ole. Ikävä tuottaa pettymys, mutta olen ihan tavallinen 147-senttinen kotiäiti.

Kenen tämä kamala kroppa on!

Ensin se oli ihanaa: muutos. Vatsa kasvoi, rinnatkin vähän. Ensin muutoksen huomasi vain itse, mutta lopulta en enää voinut olla salaa raskaana. Ja kertyihän niitä kiloja lopulta yli kaksikymmentä.

Loppuraskauden aikana alkoi olla kipuja. Selkää jomotti, jopa polviin sattui. Pieni perätilavauvani potki jatkuvasti virtsarakkoani ja tunki päätään kylkiluideni alle. Valitin olotilaani päivittäin. Päivittäin tuli myös pysähdeltyä peilin edessä, ihailtua peilikuvaa ja hyväiltyä vatsaa.

Mutta se, miltä tuntui vauvan synnyttyä, järkytti. Yhtäkkiä en tuntenut omaa kroppaani. Minusta oli tullut lehmä, enkä tässä todellakaan tarkoita eläintä.

Paitani oli jatkuvasti maidosta ja hiestä märkä. Hiukseni rasvoittuivat ja tunsin oloni likaiseksi koko ajan. Haisin kuin rankkitynnyri.

Pahinta oli kuitenkin se kaikki ylimääräinen nahka, jota minussa oli. Näytin edelleen odottavalta äidiltä, vaikka vauva oli jo kymmenen viikon ikäinen. Tuijotin Instagram-kuvaa timmistä naisesta, joka oli päässyt takaisin mallinmittoihinsa kahdeksassa viikossa, ja itkin.

Eikä ylimääräistä nahkaa ollut vain vyötäröllä. Sitä oli myös yläselässä. Sitä paitsi jalkani olivat turvonneet, enkä mahtunut pitkävartisiin talvikenkiini. Rinnat olivat kasvaneet ihan liikaa, eikä kumpikaan talvitakeistani enää mahtunut kiinni. (Päädyin pöllimään puolison takin.)

Lyllersin eteenpäin hitaasti kuin vanha mummo. Sektiohaavaan sattui joka askeleella.

Voi miten ruma olo oli! Tuntui, etten ollut haluttava enkä tulisi koskaan enää olemaankaan. Häpesin itseäni puolisonikin puolesta. Ryvin epätoivossa ja itsesäälissä.

Entä miltä tuntuu nyt, kun vauva aivan kohta täyttää vuoden? Paino on pudonnut, vaikka tavoitepaino taitaakin jäädä saavuttamatta. En hikoile enkä haise. Kävelen normaalisti ja käyn välillä juoksemassa. Sektioarpi on silloin tällöin finnejä kukkiva valkoinen viiva, jota kivistää toisinaan.

Minulla on edelleen pömppömaha. En edelleenkään mahdu talvikenkiini ja -takkiini. Rintani näyttävät edelleen liian suurilta. En silti koskaan ole tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi ja haluttavaksi. Rakastan kehoani, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka on kyennyt kasvattamaan sisällään uuden pienen ihmisen ja myöhemmin ruokkimaan tuota ihmistä.

Tämän upeampaa kroppaa en voisi itselleni toivoakaan. Ja sektioarpi, vaikka onkin ikuinen muistutus synnytyspettymyksestä, on silti lukemattomista arvistani kaunein.

Nätti, kaunis ja komea

Minun lapseni on nätti, kaunis ja komea. Hän on sitä juuri nyt, kun hän nukkuu sylissäni nuhjuisissa vaatteissaan. Hän on sitä illalla suihkunraikkaana uudessa yöpuvussaan ja huomenna missä lie vaatteissa.

Minun lapseni on söpö ja suloinen suittuine hiuksineen (olkoonkin, että hän on vielä melkein kalju), puhtaine kasvoineen ja pyhäpukuun puettuna. Ja voi miten söpö ja suloinen hän on, kun hänen hiuksensa hapsottavat jogurtista tahmaisina ja hän hymyilee suu jogurttiparran ympäröimänä, eikä häntä pysty nostamaan syliin itseään sotkematta.

Minun lapseni on niin valloittava, etten voi olla jatkuvasti kertomatta sitä hänelle. Ja kun ihailen hänen sormia ja varpaita, niskaa ja korvia, kun suukotan hänen poskia ja nenänpäätä, hän kiemurtelee onnesta. Hän tietää olevansa kerta kaikkiaan upea!

Minun toiveeni on, että lapseni tietää olevansa ihana vielä sittenkin, kun hän kasvaa isoksi. Minun toiveeni on, että hän tietää kelpaavansa silloinkin, kun kasvoihin puhkeaa ensimmäinen finni, kun paino nousee liikaa tai ei ollenkaan, kun vaatteet eivät ole viimeisintä huutoa.

Toivon, että minun lapseni oppii näkemään kauneuden siinä, että kaikki on ainutlaatuista, ainutkertaista, ja että ei ole kahta sananlaista ihmistä eikä kahta samanlaista tarinaa. Toivon lapseni tietävän vielä isonakin, että hän kelpaa, sillä kun hän tietää itse kelpaavansa, hän tietää myös muiden kelpaavan.