Kannabinoideja!

Sikiö ja äiti pitävät yhteyttä jo raskausaikana. Äiti tuntee vauvan liikkeet, vauva kuulee äidin kehon äänet. Molemmat tulevat toisilleen tutuiksi jo ennen kuin tapaavat toisensa. Äiti ja sikiö viestivät myös kannabinoidien avulla. Kannabinoidit ovat itse asiassa mukana jo silloin, kun alkio kiinnittyy kohtuun. Mutta mitä nämä kannabinoidit oikein ovat?

Kannabinoidit ovat yhdisteitä, joita ihmisen itsesäätelyjärjestelmä, endokannabinoidijärjestelmä, tarvitsee. Kehomme tuottaa osan tarvitsemistamme kannabinoideista, osa tulee meihin ulkoapäin. Kannabinoidit säätelevät mm. oppimista ja muistia, unta, ruokahalua sekä mielihyvän ja kivun kokemista.

Hamppu sisältää paljon kannabinoideja, joten luonnollisesti kannabinoideja löytyy runsaasti myös täyden spektrin hamppuöljystä.

Törmäsin kyseiseen hamppuöljyyn sattumalta. Kiinnostuin, ja aloin ottaa tuotteesta selvää. Mitä enemmän luin, sitä enemmän halusin kokeilla öljyä. Otin yhteyttä jälleenmyyjään ja pian olin saanut hankittua öljyä itselleni.

Tätä nykyä otan öljyä joka ilta. Olen öljynnyt täyden spektrin hamppuöljyllä myös vauvan pään, ja sain karstan pois. Päähän on ilmestynyt enää pienen pieniä karstatäpliä, kun karsta aiemmin tuli kokonaisuudessaan jo muutamassa päivässä takaisin.

Minusta on myös mukava ajatella sitä tosiasiaa, että lapseni saavat kannabinoideja rintamaidosta, ja nauttimalla itse öljyä voin omalta osaltani varmistaa, että kannabinoideja riittää meille kaikille kolmelle.

Jos sinä olet jo tuotteen käyttäjä, olisi mielenkiintoista kuulla, millainen vaikutus öljyllä on ollut.

Ja jos sinua taas kiinnostaa tutustua tuotteeseen paremmin, ota yhteyttä. Heitä kommentilla tai viestillä, kerron mielelläni lisää.

Väliaikatietoja hiljaisuuden keskeltä

Alkaa jo vähän helpottaa. Tarkoitan pahoinvointia, väsymystä, päänsärkyä ja tuskallisen kipeää imetystä.

Olen pitänyt taukoa kirjoittamisesta ja aion pitää vielä jonkin aikaa. Puhelin pursuaa keskeneräisiä tekstejä, mutta en vain saa niitä valmiiksi.

Päivää ennen kuin poika täytti vuoden, taivuin hankkimaan testin. Se tuntui typerältä. Turhalta. Tunsin itseni ääliöksi, sillä en tietenkään voisi olla raskaana.

Kuitenkin, kun mieheni lähti pojan kanssa lenkille, päätin tehdä testin. Ääni pään sisällä ilkkui, että turha vaiva. Sitä paitsi testi piti tehdä aamupissasta, olin nimittäin ostanut sen kaikkein halvimman ja vähiten tarkan testin. Minä taas kuvittelin testin pystyvän ihmeeseen vähän ennen iltaa, kun päiviäkään ei vielä välttämättä ollut tarpeeksi.

En ollut uskoa silmiäni, kun kontrolliviivan viereen ilmestyi kuin ilmestyikin viiva. Itketti. Piilotin testin vaatekaappiini ja aloin leipoa synttärikakkua. Kertoako miehelle vai ei. En kerro, testi on kuitenkin väärässä. Kerron. En kerro. Lopulta kerroin.

Ja aamulla, ennen lahjojen avaamista, tein vielä varmistustestin. Siihen tuli edellistä tummempi viiva. Ei mitään epäselvää.

~ ~ ~

Pahin keskenmenoriski on jokin aika sitten mennyt. Maha on alkanut näkyä. Kohta voin tuntea vauvan liikkeet. Olen jännittynyt, innoissani ja peloissani. Samaan aikaan, kun en malttaisi odottaa raskauden etenemistä, haluaisin osata pysähtyä nauttimaan siitä päivittäin.

Nyt olo on vielä vähän huono. Sen vuoksi en pysty vielä keskittymään blogiin. Jatkan kirjoittamista heti, kun taas jaksan. (Toivottavasti en tällä kertaa voi pahoin puolta odotusajasta, kuten poikaa odottaessani kävi...)

Joka tapauksessa hyvää vasta alkanutta vuotta ja palataan asiaan toivottavasti pian!

Entä jos pienokaiseni kuolee?

Voi kun joku sanoisi, että keskenmenoa ei tule. Että kaikki menee hyvin. Että pelko on turhaa.

Kun ensimmäinen raskaus päättyy ikävällä tavalla, toinen kerta pelottaa. Jokainen nipistys vatsassa on merkki keskenmenosta. Jokainen hetki, kun ei tunne pahoinvointia, on viesti kuolleesta alkiosta.

Minun keskenmenoni oli äänetön. Se oli tyly tuomio tuulimunasta, itkuun purskahtaminen odotysaulassa. Se oli tuulimunaepäilyn hylkääminen alkion lopulta löydyttyä... Ja siinä aika sitten pysähtyi. Alkio ei liikkunut, ei kasvanut. Sykettä ei löytynyt. Hiljaisuus humisi, ainoa asia, jonka muistan.

Kun sitten liki vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja aloin vuotaa verta, olin shokissa. Seisoin ikkunan ääressä ja itkin. Vatsaan sattui.

Illalla kävimme päivystyksessä. Alkio voi hyvin. Näimme hänet. Kuulimme sykkeen. Runsaalle verenvuodolle ei löytynyt selitystä. Kuukausia myöhemmin saimme syliimme terveen pienokaisen.

Tiedän, että tuosta ensimmäisestä raskaudestani ja ensimmäisestä keskenmenostani johtuen tulen epäilemään aina. Entä jos olenkin raskaana? Entä jos alkio kuolee? Entä jos, entä jos...

Puhuin kerran peloistani eräälle tutulleni. Hän rukoili puolestani. Rukouksessa esille nousivat Psalmin sanat, jotka saman tien poistivat senhetkisen pelon. Sanat muistuttivat siitä, ettei mikään ole liian pientä tai mitätöntä, etteikö sillä olisi merkitystä Luojalle. Että vaikka joku silmiltäni salassa oleva kuolisikin, Jumala ei unohda.

En voi luvata, etten pelkäisi; tiedän, että pelkään. En voi luvata, etten epäilisi; tiedän, että epäilen. Mutta aina, kun epäilen tai pelkään, palautan nuo Psalmin sanat mieleeni, ja muistan, että elämä ei loppujen lopuksi ole minun käsissäni. Kaiken pelon keskellä en voi muuta kuin luottaa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:16)

Sinä olet täydellinen!

Miten voi olla mahdollista, että kerran kuukautiset vain jäivät tulematta? Miten voi olla mahdollista, että jotain niin suurta voi tapahtua minulle, että sisälläni alkoi kasvaa uusi ihminen?

Kun tänään katson sylissäni nukkuvaa lasta, en voi jälleen kerran olla ihmettelemättä, miten tämä kaikki on suotu minulle. Miten sisälläni, näkymättömissä, on muodostunut jotain näin kaunista, näin täydellistä!

Pienet sormet, pienet varpaat, pienet silmät ja korvat ja nenä ja suu. Pienenpieni sydän ja kaikki se, mikä ei kuulosta kovin runolliselta: aivot ja suolisto, kaikki sisäelimet, verisuonet ja luut ja lihakset, kaikki nivelet ja jänteet.

Miten voi olla mahdollista, että jotain näin ihmeellistä voi oikeasti tapahtua? Ja miten se on voinut tapahtua minulle, minussa, minun kohtuni kätköissä!

Liki vuoden olen saanut katsella tätä ihmettä kasvoista kasvoihin. Ja aina, kun vain ajattelenkin asiaa, tunnen itseni kovin pieneksi käsittämään elämän suuruutta, sitä, miten uusi ihminen tulee ja muuttaa kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Tämä pieni lapsi, joka nyt nukkuu sylissäni... Tämä ihme hiljentää minut. Ennen tätä lasta en ole koskaan pitänyt sylissäni mitään näin täydellistä. Oma lapsi on ihmeistä suurin. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän ihmeen.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. - - Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, - - mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)

Kenen tämä kamala kroppa on!

Ensin se oli ihanaa: muutos. Vatsa kasvoi, rinnatkin vähän. Ensin muutoksen huomasi vain itse, mutta lopulta en enää voinut olla salaa raskaana. Ja kertyihän niitä kiloja lopulta yli kaksikymmentä.

Loppuraskauden aikana alkoi olla kipuja. Selkää jomotti, jopa polviin sattui. Pieni perätilavauvani potki jatkuvasti virtsarakkoani ja tunki päätään kylkiluideni alle. Valitin olotilaani päivittäin. Päivittäin tuli myös pysähdeltyä peilin edessä, ihailtua peilikuvaa ja hyväiltyä vatsaa.

Mutta se, miltä tuntui vauvan synnyttyä, järkytti. Yhtäkkiä en tuntenut omaa kroppaani. Minusta oli tullut lehmä, enkä tässä todellakaan tarkoita eläintä.

Paitani oli jatkuvasti maidosta ja hiestä märkä. Hiukseni rasvoittuivat ja tunsin oloni likaiseksi koko ajan. Haisin kuin rankkitynnyri.

Pahinta oli kuitenkin se kaikki ylimääräinen nahka, jota minussa oli. Näytin edelleen odottavalta äidiltä, vaikka vauva oli jo kymmenen viikon ikäinen. Tuijotin Instagram-kuvaa timmistä naisesta, joka oli päässyt takaisin mallinmittoihinsa kahdeksassa viikossa, ja itkin.

Eikä ylimääräistä nahkaa ollut vain vyötäröllä. Sitä oli myös yläselässä. Sitä paitsi jalkani olivat turvonneet, enkä mahtunut pitkävartisiin talvikenkiini. Rinnat olivat kasvaneet ihan liikaa, eikä kumpikaan talvitakeistani enää mahtunut kiinni. (Päädyin pöllimään puolison takin.)

Lyllersin eteenpäin hitaasti kuin vanha mummo. Sektiohaavaan sattui joka askeleella.

Voi miten ruma olo oli! Tuntui, etten ollut haluttava enkä tulisi koskaan enää olemaankaan. Häpesin itseäni puolisonikin puolesta. Ryvin epätoivossa ja itsesäälissä.

Entä miltä tuntuu nyt, kun vauva aivan kohta täyttää vuoden? Paino on pudonnut, vaikka tavoitepaino taitaakin jäädä saavuttamatta. En hikoile enkä haise. Kävelen normaalisti ja käyn välillä juoksemassa. Sektioarpi on silloin tällöin finnejä kukkiva valkoinen viiva, jota kivistää toisinaan.

Minulla on edelleen pömppömaha. En edelleenkään mahdu talvikenkiini ja -takkiini. Rintani näyttävät edelleen liian suurilta. En silti koskaan ole tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi ja haluttavaksi. Rakastan kehoani, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka on kyennyt kasvattamaan sisällään uuden pienen ihmisen ja myöhemmin ruokkimaan tuota ihmistä.

Tämän upeampaa kroppaa en voisi itselleni toivoakaan. Ja sektioarpi, vaikka onkin ikuinen muistutus synnytyspettymyksestä, on silti lukemattomista arvistani kaunein.