Lapsuusmuistoja 1: Valokeilassa äiti

Meillä ei pahemmin kalliita harrastuksia harrasteltu. Eikä liioin suviseuroja enempää matkusteltu. Vaatteetkin perittiin. Minä tosin olin vanhin, joten olin se, joka sai useimmin uutta.

Meitä oli yhdeksän lasta, eikä äiti kerennyt joka päivä viettää jokaisen kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa. Hän pesi pyykkiä, laittoi ruokaa ja siivosi. Hän oli melkein aina kotona huolehtimassa meistä. Liian usein hän unohti itsensä ja tarpeensa meidän takia, mutta luulen meidän olleen ja edelleen olevan hänelle tärkeintä maailmassa.

Vaikka harvoin olin äidin kanssa kahden kesken, en silti joutunut kokemaan itseäni unohdetuksi. Äiti oli aina läsnä. Silloinkin, kun hän kuori perunoita tai viikkasi vaatteita, hän oli aidosti tavoitettavissa. Ainoat hetket, jolloin äiti halusi oman päivittäisen hengähdystaukonsa, olivat ne hetket, kun hän puhui puhelimessa. Silloinkin jollakin meistä olisi aina ollut kerrottavana jotain hirveän tärkeää asiaa (kuten että koulussa oli ollut pahaa ruokaa).

Äiti piti usein sylissä. Hän piti minua sylissä vielä silloinkin, kun olin jo murrosikäinen ja elämä oli kolhinut. Eikä hän koskaan sanonut, että ei ollut aikaa. Ja hän luki meille aina iltasadun ja kun olin jo niin iso, etten kuunnellut satuja, hän kävi toisinaan potkimassa kanssani palloa saatuaan pienemmät nukkumaan.

Luonnollisestikaan meillä ei ollut varaa käydä matkoilla, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen vuoksi, äiti oli oikeasti kanssamme ja kohtasi meidät. Me pidimme leipomispäiviä, joihin kaikki saivat osallistua. (Minä söin aina puolet taikinastani ja valitin sitten huonoa oloa.) Yhdessä äidin kanssa piirrettiin ja askarreltiin, ja aina piirtäessään äiti kertoi kuvaan liittyviä tarinoita, joiden päähenkilöitä me lapset olimme. Usein äiti myös soitti kanssamne pianoa ja lauloi.

Vaikka meitä oli monta, eikä äiti aina pystynyt erottamaan päivästään hetkiä kahdenkeskisiin tuokioihin, tuntuu silti, että äiti oli kuitenkin minua varten. Toivon, että kaikki siskoni ja veljeni voivat tuntea omalle kohdalleen samoin.

Meitä oli yhdeksän lasta vailla monia sellaisia asioita, joita jotkut kenties pitävät itsestäänselvyyksinä, mutta en vaihtaisi osaani tuossa sisarussarjassa mihinkään maailmassa. Osa meistä on jo muuttanut maailmalle, osa asuu edelleen äidin kanssa. Meistä aikuisiksi ennättäneistä ei tullut erityisiä menestyjätyyppejä vaan ihan tavallisia ihmisiä, ja äidinrakkauden voima, joka kantoi lapsuudessa, kantaa edelleen.

Paras asia, mitä äiti on minulle antanut, on ollut se, että hän on ollut kotona, kun olen ollut ihan pieni. Hän on ollut kotona, kun isompana olen tullut koulusta. Hän on ollut se, joka kysyy kuulumiset ja kuuntelee. Äidiltä saamani rakkaus on ollut turvapaikkani ja on sitä tänäänkin. Äiti, minua varten. Kiitos!

Mutantti-ADHD-skitsofreenikko ja muita määritelmiä

Paljon on lapsia, joilla on nuori isä, mutta jotka eivät tätä nuorta isäänsä tunne, eikä tämä isä välttämättä edes tiedä olevansa isä. On lapsia, joiden nuori isä on kuollut. On vahinkolapsiksi kutsuttuja lapsia. On ei-toivottuja lapsia. On lapsia, joita ei rakasteta. On lapsia, joiden elämässä isä on vuosikymmeniä, mutta jotka saavat tältä osakseen väkivaltaa, halveksuntaa ja vähättelyä.

On lapsia, joilla on mielenterveysongelmia tai neurologisia sairauksia, vaikka ovatkin saaneet alkunsa isän ollessa nuori. Kohonneista riskeistä voidaan toki aina puhua, mutta milloinpa elämään ei sisältyisi riskejä. Kukaan ei voi täysin välttyä niiltä. Lopulta kuolemaakaan ei voi loputtomiin paeta.

Nyt kuohuttaa presidenttiparin julkaisema vauvauutinen, tuo todellinen ilouutinen. Osa kansasta on pöyristynyt. Presidenttihän on ihan liian vanha isäksi. Hänhän ehtii kuolla, ennen kuin lapsi pääsee ripille, tai viimeistään ennen ylioppilasjuhlia. Sitä paitsi lapsi tulee häpeämään rollaattorin kanssa köpöttelevää yli-ikäistä dementikkoisäänsä.

Tunnen myötähäpeää. Eikö riitä, että presidenttiparin lapsi tulee varmasti olemaan rakastettu? Eikö riitä, että hän saa syntyä perheeseen, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan? Perheeseen, jossa lapsia ei ajeta lumihankeen, kun isä on juonut? Perheeseen, jossa ei anneta remmiä? Sitä paitsi hän on tuhannesti toivottu ja kauan kaivattu lapsi!

Muistuu mieleen myös juutalaisten kantaisä Abraham, joka oli satavuotias saadessaan Isakin. Tuolloin ei puhuttu ihmisen vastuuttomuudesta. Puhuttiin Jumalan siunauksesta, sillä lapset todella tulevat Jumalalta.

Kokemuksesta tiedän, miltä tuntuu odottaa toivottua lasta. Ja tiedän, miltä tuntuu, kun tuo lapsi määritellään jo valmiiksi vieraiden ihmisten toimesta, kun koko perhe määritellään valmiiksi.

Tiedän, miltä tuntuu, kun kohdussa kasvaa Jumalan rangaistus: väärän sukupuolen edustaja, suurin virhe ikinä, mutantti-ADHD-skitsofreenikkovauva, josta sen vanha isäkään ei varmasti tykkää. Tiedän miltä tuntuu olla räikeästi miestään hyväksikäyttänyt vaimo, jonka lapsi sitä paitsi tulee olemaan kaikkien odotusten ja toiveiden vastainen. Ja tähänhän perhe viimeistään hajoaa.

Olen surullinen niiden puolesta, joiden kieroutunut ajatusmaailma ei kestä lähimmäisen onnea. Olen surullinen niiden puolesta, joilla on niin paha olla, että heillä on pakonomainen tarve yrittää saada paha olo toisillekin. Jos ei oikeasti keksi mitään hyvää sanottavaa silloin, kun toista kohtaa onni, olisi kenties viisainta olla hiljaa. (Sitä paitsi, vaikka lapsi ei olisikaan terve, olisiko hän muka jotenkin vähemmän haluttu, vähemmän rakastettu? No ei varmasti olisi!)

Omasta puolestani toivotan paljon onnea ja Jumalan siunausta presidentille ja hänen perheelleen!

6 vinkkiä vauva-arkeen

Vaikka olisi mahtavaa olla superäiti, joka jaksaa, jaksaa ja jaksaa, kukaan meistä ei sellainen ole. Ehkä etenkään vauvavuoden juttu ei olekaan organisointi, pystyminen tai tekeminen. Ehkä suurin salaisuus piileekin armollisuudessa.

Alla on kuusi vinkkiä, joilla helpottaa vauvavuodenaikaista väsymystä.

1. Älä vaadi itseltäsi liikoja.
Kehosi ei tarvitse palautua kuukaudessa tai kahdessa, eikä sinun tarvitse olla aina pirteä ja iloinen. Kulje hyvällä omallatunnolla yöpaidassa koko päivä, jos siltä tuntuu.

2. Älä vaadi vauvalta liikoja.
Älä oleta, että vauva nukkuu yöt läpeensä tai muutenkaan ymmärtää aikuisten rytmistä hölkäsen pöläystä. Älä oleta, että vauva on aina hyväntuulinen tai päästää sinut kaikessa rauhassa suihkuun tai edes vessaan. Anna vauvan olla vauva. Pidä paljon sylissä ja nauti yhteisistä hetkistänne.

3. Anna kotitöiden odottaa.
Jos vauva haluaa olla sylissä, pidä häntä sylissä. Imetysmaratonin aikana valmistaudu pysymään aloillasi tuntitolkulla. Anna kotitöiden olla. Kyllä ne pyykit ja tiskit odottavat, imuroida ehdit myöhemminkin. Tuijota vaikka kattoa, niin et näe tekemättömiä töitä!

4. Älä aikatauluta elämää.
Vauvavuonna ei kannata paljon kellon mukaan menoja suunnitella. Vaippa on vaihdettava ja vauva ruokittava, oli aikaa tai ei. Jatkuva aikatauluttaminen aiheuttaa turhaa stressiä. Ainoa huomioon otettava aikataulu etenkin alkuviikkoina on kauppojen aukioloajat.

5. Ulkoile.
Kun sänky tuntuu ainoalta houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta vauvaa ei nukuta, lähtekää vaunulenkille. On helpompi pysyä virkeänä ja hyväntuulisena raittiissa ilmassa kävellen kuin sisällä sänkyä tuijotellen. Sitä paitsi lenkillä ajatuksetkin usein tuulettuvat!

6. Nuku kun voit!
Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: jos et muuten saa riittävästi unta, nuku aina kun siihen on mahdollisuus! Nuku yöllä vaikka tunninkin sykleissä, ota päivällä nokosia. Nuku silloin, kun vauva nukkuu, ja olet itse väsynyt. Nuku kun voit. Nuku, vaikka keksisit sata asiaa, jotka pitäisi hoitaa ennen vauvan heräämistä.

Huomenna minusta tulee parempi äiti

Huomenna minusta tulee parempi äiti. Huomenna en enää hermostu.

Huomenna jaksan hämmentää leikkiastioita lelulaatikossa vaikka tunnin putkeen. Huomenna muistan laskea kymmeneen aina tarpeen vaatiessa. En kimpaannu, vaikka olen kompastua kaniin makuuhuoneessa ja kissaan keittiössä.

Huomenna hillitsen itseni, vaikka lapsi levittää vaatekaapin sisällön lattialle, kaataa kitarat ja tyhjentää kirjahyllyn. Ja vaikka hän tekee ne monta kertaa päivässä.

Huomenna olen tyyni kuin viilipytty pukiessani kiukuttelevalle lapselle ulkovaatteita. Lenkillä hyppyytän rattaiden heittoaisaa puolelta toiselle, koska lapsi ei osaa päättää, haluaako katsoa tulo- vai menosuuntaan, ja suuttuu sen takia vähän väliä.

Huomenna ei tunnu (tai ainakaan näy) missään, vaikka lapsi ehtii mennä kiskomaan verhoja sillä aikaa kun käyn hämmentämässä keittoa, ja vaikka hän ehtii käydä kaatamassa kissojen vesikupin sillä aikaa kun siivoan makaroneja lattialta ja matolta.

Syönnin aikana myös jaksan sadannen kerran selittää hymyillen, miksi syöttötuolilla ei saa keikkua, enkä vain riuhtaise tuolia kauemmaksi pöydästä ja tokaise, että enkö minä jo ole tarpeeksi monta kertaa sanonut!

Huomenna minusta tulee niin hyvä äiti, että kun illalla vihdoin saan lapsen yöunille (laitettuani ensin lapsen irti kiskomat lakanat kaksi tai kolme kertaa takaisin paikoilleen), voin kerrankin katsoa itseäni peilistä ja huokaista tyytyväisenä: "Nappisuoritus!"

Kenen tämä kamala kroppa on!

Ensin se oli ihanaa: muutos. Vatsa kasvoi, rinnatkin vähän. Ensin muutoksen huomasi vain itse, mutta lopulta en enää voinut olla salaa raskaana. Ja kertyihän niitä kiloja lopulta yli kaksikymmentä.

Loppuraskauden aikana alkoi olla kipuja. Selkää jomotti, jopa polviin sattui. Pieni perätilavauvani potki jatkuvasti virtsarakkoani ja tunki päätään kylkiluideni alle. Valitin olotilaani päivittäin. Päivittäin tuli myös pysähdeltyä peilin edessä, ihailtua peilikuvaa ja hyväiltyä vatsaa.

Mutta se, miltä tuntui vauvan synnyttyä, järkytti. Yhtäkkiä en tuntenut omaa kroppaani. Minusta oli tullut lehmä, enkä tässä todellakaan tarkoita eläintä.

Paitani oli jatkuvasti maidosta ja hiestä märkä. Hiukseni rasvoittuivat ja tunsin oloni likaiseksi koko ajan. Haisin kuin rankkitynnyri.

Pahinta oli kuitenkin se kaikki ylimääräinen nahka, jota minussa oli. Näytin edelleen odottavalta äidiltä, vaikka vauva oli jo kymmenen viikon ikäinen. Tuijotin Instagram-kuvaa timmistä naisesta, joka oli päässyt takaisin mallinmittoihinsa kahdeksassa viikossa, ja itkin.

Eikä ylimääräistä nahkaa ollut vain vyötäröllä. Sitä oli myös yläselässä. Sitä paitsi jalkani olivat turvonneet, enkä mahtunut pitkävartisiin talvikenkiini. Rinnat olivat kasvaneet ihan liikaa, eikä kumpikaan talvitakeistani enää mahtunut kiinni. (Päädyin pöllimään puolison takin.)

Lyllersin eteenpäin hitaasti kuin vanha mummo. Sektiohaavaan sattui joka askeleella.

Voi miten ruma olo oli! Tuntui, etten ollut haluttava enkä tulisi koskaan enää olemaankaan. Häpesin itseäni puolisonikin puolesta. Ryvin epätoivossa ja itsesäälissä.

Entä miltä tuntuu nyt, kun vauva aivan kohta täyttää vuoden? Paino on pudonnut, vaikka tavoitepaino taitaakin jäädä saavuttamatta. En hikoile enkä haise. Kävelen normaalisti ja käyn välillä juoksemassa. Sektioarpi on silloin tällöin finnejä kukkiva valkoinen viiva, jota kivistää toisinaan.

Minulla on edelleen pömppömaha. En edelleenkään mahdu talvikenkiini ja -takkiini. Rintani näyttävät edelleen liian suurilta. En silti koskaan ole tuntenut oloani näin itsevarmaksi, kauniiksi ja haluttavaksi. Rakastan kehoani, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka on kyennyt kasvattamaan sisällään uuden pienen ihmisen ja myöhemmin ruokkimaan tuota ihmistä.

Tämän upeampaa kroppaa en voisi itselleni toivoakaan. Ja sektioarpi, vaikka onkin ikuinen muistutus synnytyspettymyksestä, on silti lukemattomista arvistani kaunein.

Riittääkö rakkaus?

Vauvavuosi ja väsymys, kaikki se valvominen, kaikki ne katkonaiset yöunet ja hätäiset päiväunet... Pyykkivuori, tiskivuori ja muut vuoret... Äitinä oleminen, isänä oleminen...

Oli lapsia sitten yksi tai kaksi tai enemmän, on muistettava olla muutakin kuin äiti tai isä. On muistettava olla myös puoliso.

Miehenä ja vaimona olemisen ei tarvitse olla rakettitiedettä, ei ollenkaan. Sen sijaan parisuhteen ylläpitämiseen tarvitaan rakkautta ja pieniä tekoja, pieniä huomionosoituksia.

Tuntuu hyvältä aamulla herätä, kun puoliso toivottaa hyvää huomenta. Illalla sisällä läikähtää lämpimästi, kun pimeydestä, jostain keskellä nukkuvan lapsen toiselta puolelta, kuuluu uninen hyvää yötä. Ne ovat niitä pieniä Ajattelen sinua -viestejä.

Entäpä sitten siinä hyvän huomenen ja hyvän yön toivotusten välissä? Katseita. Merkitsevä hymy. Lämmin halaus ohimennen. Suukko poskelle, niskaan, paljaalle olkapäälle.

Etenkin vauvavuonna on tullut nukuttua silloin kun vauvakin nukkuu. Yöllä ja päivällä. Kotityöt ovat jääneet kakkossijalle, joskus parisuhdekin. Vauvan nukahdettua mielessä on pyörinyt ensimmäisenä oman nukkumisen mahdollisuus.

Nukkua voi kuitenkin myös puolison kanssa yhdessä. Kenties ne tunnin päiväunet, kenties viidentoista minuutin nokoset. Jo se hoitaa, kun voi painaa päänsä toisen selkää vasten, toisen kylkeä vasten, kuunnella toisen hengitystä. Siinä on sitä väsynyttä yhteenkuuluvuuden tunnetta, että vaikka nyt ei jaksa tämän enempää, niin ollaan lähekkäin kuitenkin.

Ja sitten ovat ne pienet arkiset keidashetket. Illalla lapsen nukahdettua voi keittää pullakahvit. Tai pelkät kahvit. Voi sytyttää kynttilän, ihan tavallisen tuikun vaikka. Kysyä, mitä oikeasti kuuluu, ja kuunnella mitä toinen vastaa.

Pienistä asioista koostuu parisuhde, tavallinen arkinen parisuhde, se hyvä parisuhde. Siinä pienillä rakkaudenosoituksilla ja huomioimisilla on suuri merkitys. Vasta niiden jälkeen tulevat ne isot irtiotot: treffit tai lomaviikonloppu.

Siispä tänäänkin kannattaa olla muutakin kuin isä ja äiti, olla mies ja vaimo, näyttää toiselle että välittää, ja muistaa sanoa ne kolme pientä sanaa, joilla on uskomaton vaikutus!

     Minä olen rakkaani oma,
     minuun hän tuntee halua!
          (Laulujen laulu 7:11)

Äidinrakkaudella

On niitä hoitajia, jotka ovat leipääntyneet työhönsä, kenties väsyneetkin. On hoitajia, jotka ilkkuvat itkevää lasta, eivätkä kuuntele. On hoitajia, joita lapsi pelkää. Monenlaisia hoitajia on.

On niitäkin hoitajia, jotka ottavat syliin ja lohduttavat, pitävät lähellä ja ymmärtävät lasta. On hoitajia, joille lapsen hyvinvointi on sydämen asia. Onneksi heitä on!

On kuitenkin yksi asia, joka erottaa rakastavimmankin hoitajan äidistä: hoitaja ei voi koskaan rakastaa lasta niin kuin äiti rakastaa. Äidinrakkaus on äidin etuoikeus, äidin yksinoikeus.

Se, että en vie lastani päivähoitoon, ei tarkoita sitä, että pitäisin kaikkia hoitajia huonoina. Se ei tarkoita sitä, että en arvostaisi hoitajien työtä. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö pieni poikani pärjäisi rakastavan lastenhoitajan huomassa.

Haluan kuitenkin hoitaa lapseni itse. Haluan olla se, jonka kanssa lapseni viettää suurimman osan päivästään. Haluan nähdä lapseni kehityksen mahdollisimman läheltä: ensiaskeleet, uudet sanat, jokaisen uuden oivalluksen ja taidon. Haluan olla se, jonka kanssa lapseni tutustuu maailmaan, kohtaa uusia asioita ja ihmisiä, oppii elämisen taitoja ja törmää haasteisiin.

Elämä on lahja. Lapset ovat lahjaa. Ohikiitävät hetket pienen lapsen kanssa ovat lahjaa. Olen kiitollinen, että saan olla äiti. Olen kiitollinen, että saan viettää lapseni kanssa paljon aikaa, nähdä hänen kasvunsa ja kehityksensä. Kaikki taloudelliset seikat ovat toissijaisia tämän lahjan rinnalla: pienen lapsen rinnalla. Pieni lapsi on ihme ihmeiden joukossa, ja suurempi ihme kuin mikään muu. En halua menettää hetkeäkään.