6 vinkkiä mukavaan hammaspesuun

Miksi vauva tai taapero ei avaa suutaan, anna hammasharjaa tai pese itse hampaitaan? Miksi hampaiden harjaamisesta tuli ongelma?

Alle olen kerännyt muutaman vinkin sujuvaan hampaiden harjaamiseen. Näitä vinkkejä meillä on toteutettu alusta lähtien, joten kerron myös, miten ne ovat toimineet.

1. Aloita hampaiden harjaaminen varhain.

Yleinen suositus on aloittaa hampaiden harjaus ensimmäisen hampaan puhjettua. Tällöin joku vauva tutustuu hammasharjaan kahden, joku vasta kymmenen kuukauden iässä. Mitä vanhempana hampaiden harjaamisen aloittaa, sitä vaikeampaa se voi olla.

Meillä hampaiden harjaaminen aloitettiin neljän kuukauden iässä, ennen ensimmäistäkään hammasta. Kun ensimmäinen hammas sitten puhkesi, olimme ehtineet harjailla ikeniä jo noin kuukauden, ja hampaan harjaaminen sujui rutiinilla.

2. Älä anna hammasharjaa vauvalle. 

Jopa kasvatuskirjoissa neuvotaan antamaan hammasharja vauvalle. Tämän jälkeen moni vanhempi onkin todennut joutuvansa neuvottelemaan kerta toisensa jälkeen, kuka harjaa saa pitää. Älä siis tyrkkää harjaa ensimmäisenä vauvan käteen.

Meillä vauvalle ei annettu harjaa niin kauan, kuin hän ei ollut riittävän taitava harjoittelemaan hampaiden harjaamista oikeasti. Ensimmäisillä kerroilla vauva yritti ottaa harja. Pidin harjan itselläni ja selitin, että äiti pesee nyt vauvan hampaat. 3-4 päivän kuluttua vauva avasi suunsa heti harjan nähdessään eikä enää edes yrittänyt tarttua harjaan.

11 kuukauden iässä vauva sai oman harjan. Selvyyden vuoksi vauva saa pestä aamulla omat hampaansa keltaisella harjalla. Illalla on sinisen harjan vuoro ja silloin pesuvuorossa on äiti. Ei tappelua edelleenkään, koska jo harjan nähdessään vauva tietää, saako hän harjaa itselleen vai ei!

3. Älä pese väkisin.

Vauva saattaa sulkea suunsa yrittäessäsi harjata hampaita. Tähän on useimmiten syynsä, joten väkipakko ei kannata. Vauvan ikeniä saattaa aristaa. Tällöin kannattaa suosiolla keskittyä harjaamaan niitä kohtia, jotka voi harjata tappelematta. Näin hampaiden harjaaminen pysyy mukavana osana iltatoimia.

4. Kerro, mitä teet.

Joku saattaa, ajatella, että vauvalle on turha selittää mitään, koska tämä ei kuitenkaan ymmärrä. Vauva kuitenkin tunnistaa äänensävyt. Juttele mukavia vaikka lorumuodossa. Tuttua rimpsua kuuntelemalla hampaiden harjaaminen sujuu leppoisasti, ja pian vauva jo oppii, mitä on tulossa seuraavaksi.

Meillä on toiminut yksinkertainen selostus: "Alahampaat... Ylähampaat... Sitten vielä alahampaat... Ja ylähampaat... Ja lopuksi kieli!" Kun hampaita joskus on enemmän, siirrymme laulamaan aakkoset. Näin lapsi oppii hampaidenpesun lomassa kirjaimia ihan huomaamattaan.

5. Iltarutiinit ja säännöllisyys tuovat selkeyttä.

Sekä vanhemmalle että vauvalle on helpointa, mikäli illat toistuvat aina samanlaisina. Näin vauvakin tietää, milloin on luvassa hampaiden harjaamista. Harjaamisesta tulee osa iltatoimia, eikä sitä osaa kyseenalaistaa.

Otan esimerkiksi iltarutiinimme. Meillä syödään aina ensin iltapala. Tämän jälkeen mennään iltapesulle ja puetaan yövaatteet. Vasta yövaatteet päällä mennään harjaamaan hampaita. (Tämä sen vuoksi, että hampaita ei tulisi koskaan harjata heti syönnin jälkeen.) Hampaiden harjaamisen jälkeen luetaan iltasatu. Tämä järjestys on tullut kuukausien aikana lapselle niin tutuksi, että kaikki sujuu ilta illan perään kommeluksitta.

6. Keksi hampaiden harjaamisen loppuun joku pieni kiva juttu.

Tällä en tarkoita lahjomista tai palkitsemista. Kiva juttu voi olla ihan pieni, yksinkertainen ja huomaamaton. Pääasia, että se on aina sama, lapsi tietää sen odottavan harjauksen lopussa, ja lapsi pitää siitä. Tällöin lapsella on motivaatio harjaamiseen niilläkin kerroilla, kun se ei muuten huvittaisi.

Ensin meidän pieni kiva juttu oli harjaamisen jälkeen otettu vesihuikka. Se otettiin keittiössä matkalla makuuhuoneeseen. Kuukausien kuluessa tästä alkoi mennä hohto, mutta keksin vahingossa uuden kivan jutun, joka on tälläkin hetkellä käytössä: hampaiden harjaamisen jälkeen harjaamme kielen. Tämä on iltapesun kiistaton kohokohta. 

Lopuksi haluan muistuttaa, että jokainen lapsi on yksilö. Nämäkään vinkit eivät välttämättä toimi kaikkien kohdalla. Siksi kannustankin vanhempia jalostamaan näitä vinkkejä eteenpäin omalle lapselle sopiviksi. Pääasia, että hampaiden harjaaminen on mukavaa.

Entä jos pienokaiseni kuolee?

Voi kun joku sanoisi, että keskenmenoa ei tule. Että kaikki menee hyvin. Että pelko on turhaa.

Kun ensimmäinen raskaus päättyy ikävällä tavalla, toinen kerta pelottaa. Jokainen nipistys vatsassa on merkki keskenmenosta. Jokainen hetki, kun ei tunne pahoinvointia, on viesti kuolleesta alkiosta.

Minun keskenmenoni oli äänetön. Se oli tyly tuomio tuulimunasta, itkuun purskahtaminen odotysaulassa. Se oli tuulimunaepäilyn hylkääminen alkion lopulta löydyttyä... Ja siinä aika sitten pysähtyi. Alkio ei liikkunut, ei kasvanut. Sykettä ei löytynyt. Hiljaisuus humisi, ainoa asia, jonka muistan.

Kun sitten liki vuoden päästä tulin uudelleen raskaaksi ja aloin vuotaa verta, olin shokissa. Seisoin ikkunan ääressä ja itkin. Vatsaan sattui.

Illalla kävimme päivystyksessä. Alkio voi hyvin. Näimme hänet. Kuulimme sykkeen. Runsaalle verenvuodolle ei löytynyt selitystä. Kuukausia myöhemmin saimme syliimme terveen pienokaisen.

Tiedän, että tuosta ensimmäisestä raskaudestani ja ensimmäisestä keskenmenostani johtuen tulen epäilemään aina. Entä jos olenkin raskaana? Entä jos alkio kuolee? Entä jos, entä jos...

Puhuin kerran peloistani eräälle tutulleni. Hän rukoili puolestani. Rukouksessa esille nousivat Psalmin sanat, jotka saman tien poistivat senhetkisen pelon. Sanat muistuttivat siitä, ettei mikään ole liian pientä tai mitätöntä, etteikö sillä olisi merkitystä Luojalle. Että vaikka joku silmiltäni salassa oleva kuolisikin, Jumala ei unohda.

En voi luvata, etten pelkäisi; tiedän, että pelkään. En voi luvata, etten epäilisi; tiedän, että epäilen. Mutta aina, kun epäilen tai pelkään, palautan nuo Psalmin sanat mieleeni, ja muistan, että elämä ei loppujen lopuksi ole minun käsissäni. Kaiken pelon keskellä en voi muuta kuin luottaa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:16)

Miltä tuntuu olla oikeasti lyhyt?

Olen tottunut katsomaan ihmisiä ylöspäin. Melkein kaikki aikuiset ovat minua huomattavasti pidempiä. Ihmismeressä näen ensimmäisenä rintavarustuksen, en kasvoja.

Suurimmaksi osaksi pituuteni tai sen puute ei minua häiritse. Olen tottunut olemaan pätkä. Eniten minua häiritsee muiden suhtautuminen asiaan. Joillakin ihmisillä tuntuu olevan tarve huomauttaa lyhyydestäni, ihan kuin en muuten olisi siitä tietoinen. "Vau kun olet lyhyt! Voiko joku oikeasti olla noin pieni? Pystytkö tekemään asian x tai y, kun olet noin lyhyt?" Tekisi mieli iskeä takaisin. "Kamala kun olet pitkä! Miltä tuntuu olla noin pitkä? Pystytkö edes sitomaan kengännauhojasi?"

Raskausaikana sain kuulla tuon tuostakin lyhyydestäni. Se oli syy loppuraskauden selkävaivoihini, perätilaan ja ties mihin muuhun. Jotkut jopa epäilivät, pystyisinkö synnyttämään. Perätilan vuoksi kävin magneettikuvissa. Lyhyyteni takia lääkäri oli etukäteen vähän pessimistinen, mutta soitti heti tulosten tultua innoissaan: lantiossa olisi riittävästi tilaa. Teki mieli näyttää kieltä: "Siitäs saitte, jättiläiset!"

Poikani on nyt vuoden vanha. Hän on reilusti yli puolet pituudestani. Kukaan ei ole kysynyt, miten jaksan hoitaa ja kantaa reilusti yli kymmenkiloista lasta, vaikka olen näin pieni. Ainoa hankala asia lapsenhoidossa on tähän mennessä ollut neuvolan korkea hoitopöytä. Tästä johtuen olen neuvolassa mieluiten riisunut ja pukenut pojan sylissäni.

Ja lopuksi: jos joku nyt ajattelee minun olevan metrin pituinen menninkäinen, niin ei, en ole. Ikävä tuottaa pettymys, mutta olen ihan tavallinen 147-senttinen kotiäiti.

Sinä olet täydellinen!

Miten voi olla mahdollista, että kerran kuukautiset vain jäivät tulematta? Miten voi olla mahdollista, että jotain niin suurta voi tapahtua minulle, että sisälläni alkoi kasvaa uusi ihminen?

Kun tänään katson sylissäni nukkuvaa lasta, en voi jälleen kerran olla ihmettelemättä, miten tämä kaikki on suotu minulle. Miten sisälläni, näkymättömissä, on muodostunut jotain näin kaunista, näin täydellistä!

Pienet sormet, pienet varpaat, pienet silmät ja korvat ja nenä ja suu. Pienenpieni sydän ja kaikki se, mikä ei kuulosta kovin runolliselta: aivot ja suolisto, kaikki sisäelimet, verisuonet ja luut ja lihakset, kaikki nivelet ja jänteet.

Miten voi olla mahdollista, että jotain näin ihmeellistä voi oikeasti tapahtua? Ja miten se on voinut tapahtua minulle, minussa, minun kohtuni kätköissä!

Liki vuoden olen saanut katsella tätä ihmettä kasvoista kasvoihin. Ja aina, kun vain ajattelenkin asiaa, tunnen itseni kovin pieneksi käsittämään elämän suuruutta, sitä, miten uusi ihminen tulee ja muuttaa kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Tämä pieni lapsi, joka nyt nukkuu sylissäni... Tämä ihme hiljentää minut. Ennen tätä lasta en ole koskaan pitänyt sylissäni mitään näin täydellistä. Oma lapsi on ihmeistä suurin. Olen kiitollinen, että saan kokea tämän ihmeen.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. - - Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, - - mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.  Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:13-16)

Nuku, nuku lapsi, uinu pienoinen

Tiedätkö sen tunteen, kun lapsi on juuri nukahtamassa, kenties pitkänkin nukutusrupeaman jälkeen, ja sitten joku tulee häiritsemään sillä kriitisellä hetkellä, kun yhtään ylimääräistä häiriötekijää ei saisi olla? Ai että se tuntuu kivalta!

Meillä nukahtaminen ei aina suju parhaalla mahdollisella tavalla. Iltatoimien jälkeen alkaa usein unen etsiminen ja hukassa se uni välillä tuntuu olevan. Lopulta poika on yliväsynyt ja vain itkee. Hän tulee syliin ja kiemurtelee saman tien sylistä pois, meinaa väkisinkin nukahtaa mutta avaa taas äkkiä silmänsä.

Ja kun vihdoin koittaa se hetki, että poika tyyntyy (yleensä syliin), rentoutuu ja antaa silmiensä vaipua kiinni, niin eiköhän jollain juuri silloin ole asiaa. Joissain perheissä herättäjänä toimii sisarus, meillä tuota virkaa toimittavat eläimet, kukin vuorollaan.

Näin se menee:

Yksi kissoista päättää karmeasti vonkumalla ilmoittaa, että joku on kakannut juuri siihen vessaan, johon hän haluaa mennä. Ja ei, ne muut vessat eivät nyt kerta kaikkiaan kelpaa. Toinen kissa tulee rämpyttämään pajuristikkoa ihan vain muistuttaakseen, että ruoka-aika on hei viiden minuutin kuluttua. Kolmas ja neljäs kissa sähisevät ja murisevat toisilleen kilpaa, sillä kummankin on aivan pakko päästä oviaukosta samaan aikaan, mutta kun siitä ei heidän mielestään mahdu kulkemaan kuin yksi kerrallaan.

Ja jos kissat älyävät olla hiljaa, niin pupu sitten! Reippaana tyttönä pupu ottaa vaikka uusimman oksansa jos ei muuta keksi, roudaa sen kaapin eteen ja alkaa rouskuttaa. Ja se sanonko-mikä-oksa paukahtelee kovaan ääneen kaapin ovea vasten.

Ja niin herää pieni lapsi, ja parhaassa tapauksessa koko nukutusrumba alkaa alusta. Tuolloin ainakin tämä äiti huokailee raskaasti, laskee kymmeneen ja kahteenkymmeneen ja kihisee.

Tätä kun toistetaan useita kertoja viikossa, en voi olla ajattelematta omaa äitiäni. Vielä parikymmentä vuotta sitten kävin minäkin sipattamassa ja supattamassa hänelle makuuhuoneen ovenraosta, ja niin hiljaa etteivät nukkumista yrittävät pikkusisarukseni siitä ihan varmasti voineet häiriintyä. Ihmettelin tuolloin, miksi äiti näytti aina siltä kuin hänen olisi tehnyt mieli heittää minut pihalle. En ihmettele enää.

Arkikirje

Rakas mieheni,

kun illalla tulet töistä kotiin, täällä näyttää kenties siltä, että laiskoteltu on taas koko päivä.

Tiskialtaassa on tiskiä. Sain tiskattua kyllä, mutta sen jälkeen on syöty kolmesti. (Se lämpimän ruuan teko ei meinannut onnistua, kun piti samaan aikaan tyhjentää ostoskassi ja leikkiä Pringles-purkkien kansilla.)

Yksi lelukori unohtui olohuoneen lattialle, kun lähdimme iltapesulle. (Iltapesun jäljiltä syöttötuoli on pesuhuoneessa. Se on siellä kuivumassa, koska pesimme sen samalla.) Kirjat taisin kerätä, keräsin ne muistaakseni neljä kertaa. Järkkäsin muuten uusiksi sotakirjojasi, ettei niitä saa enää vedettyä hyllystä alas!

Olohuoneessa on pyykkitelineen päällinen täynnä vaatteita. Ehdin viikata ne, mutta en viedä kaappeihin. Sitä paitsi pyykkikorien päällä on taas lisää likaisia vaatteita: jogurtin, linssikeiton, vadelmien ja maapähkinävoin tahrimia.

Veimme pupun kaluamat oksat pihan perälle ja toimme uusia oksia tilalle. Makuuhuone ei siis näytä yhtään siistimmältä kuin ennenkään. Lakaisin eteisen lattialta hiekat lähtiessämme ulos, mutta tulihan sitä uutta hiekkaa taas tilalle, kun vedin rattaat sisään. (Pitää etsiä ne rengassuojat huomenna.) Siivosin myös kissojen vessat ja pupun häkin, mutta tuskinpa ne enää kovin puhtaita ovat...

Keittiön pöydällä on päivän posti. Uusia mainoksia siinä ainakin on. Eiliset mainokset nostinkin jo paperinkeräyslaatikkoon. Laskuja tuli vino pino. En ehtinyt maksaa niitä tänään, mutta maksan ne kyllä tällä viikolla.

Eteisessä on kaksi tyhjää puukoria, jos viitsit hakea polttopuita. Me poltimme viimeiset puut tänä iltana, että tarkenee taas nukkua. Ai niin! Nukkumisesta tulikin mieleen, että patjanraossa on satukirja, ja sitä kuulemma pitää säilyttää siellä. Älä kolauta siihen päätäsi.

Kun illalla tulet kotiin, olen toivottavasti vielä hereillä. Sanotaan sitten hyvää yötä, niin ei tarvitse sitä nyt tähän kirjoittaa. Täällä luultavasti näyttää samalta kuin lähtiessäsi töihin. Harmittaa, etten ehtinyt siivota enempää. Mutta joka tapauksessa: Nähdään pian! Rakastan sinua.

Armoa saamassa (vai suorittamassa?)

En ole armon asiantuntija. Olen perfektionisti, joka tympääntyy haarukoiden lokeroon päätyneestä lusikasta, pientä hurinaa pitävästä lampusta ja petauspatjasta, joka on liikahtanut paikaltaan. (Okei, on minulla olemassa syykin kiukutella hurisevalle lampulle. Hurina nimittäin aiheuttaa päänsärkyä.) Ärisen ja murisen päivästä toiseen, ja se taitaakin olla jo yleinen vitsi meidän perheessä.

Mutta armo ja armollisuus, mitä se perfektionistille merkitsee (muutakin kuin että armon varaan pitäisi osata siihenkin heittäytyä täydellisellä tavalla ja että pitäisi osata olla täydellisellä tavalla armollinen).

Minulle armo merkitsee ennen kaikkea Jumalan armoa. Kun on rikki, uupunut ja masentunut, kun joutuu syytetyksi ja maahan poljetuksi, kun on epäonnistunut surkeasti, Jumala koskettaa ja sanoo: "Minun armoni riittää kyllä."

Se on perfektionistille kova paikka. Itsehän sitä pitäisi saada asiat korjattua. Pitäisi löytää oikeat sanat, joiden avulla päästä tilanteen herraksi ja samalla mieluiten vielä näpäyttää vastapuoltakin. Pitäisi pystyä luovimaan niin, että olisi taas voimissaan ja voisi todeta, että kyllähän minä osaan!

Mutta kun armo ei toimi niin. Armo on itsekkään ihmisen pahin vastustaja, koska se laittaa jokaisen samalle viivalle. Eikö olisikin mukava ansaita armo tai olla omalla panoksella edes vähän mukana? Olisi mukava sanoa, että näin minä tein, ja sitten sain armahduksen.

Armo kuitenkin asettaa epäonnistuneen eteen puhtaan paperin ja näyttää uuden tien umpikujaan joutuneelle ihan ilmaiseksi! Syyllisyys kenties painaa. Elämänhalu on hukassa. Suorittamisesta on tullut pakkomielle. Siinä kohti ihmisen tehtävä on ainoastaan luovuttaa. Helppoa, eikö vain?

On varmasti paljon ihmisiä, jotka joutuvat opettelemaan armon varaan heittäytymistä ja armahdettavaksi suostumista. Minut pysäyttää kerta toisensa jälkeen oma kovuuteni ja armottomuuteni. Aina uudelleen ja uudelleen huomaan alkaneeni ansaita Jumalan armoa ja samalla vaativani suorittamista myös lähelläni olevilta ihmisiltä.

Olenko siis toivoton tapaus, viheliäinen täydellisyydentavoittelija, jolle mikään ei riitä? Haluan ajatella, että juuri omassa mahdottomuudessani on Jumalan mahdollisuus. Minun ei tarvitse tulla hyväksi tullakseni armahdetuksi. Muutos minussa voi tapahtua vasta kun elän lahjaksi saamaani armahdusta todeksi.

Armo on ainoa asia, joka voi muuttaa ihmisen kuin ihmisen. Ansaitsematon armo tekee armottomasta armollisen. Armo on se, joka ei osoita syyttävällä sormella eikä kaivele menneitä. Armo antaa sen, mitä kukin tarvitsee: levon, rauhan, uuden mahdollisuuden... Armo on syli, johon jokaisella on oikeus päästä. Ja armoa, armoa tämän armottoman maailman ihmiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta.